Jeesuksen pään sisällä

Raamatussa Jeesus puhuu ja toimii, mutta yksi kertomakirjallisuuden luonteenomainen piirre evankeliumeista puuttuu, nimittäin ulkoisen ympäristön kuvaus. Raamatussa ei kuvailla Jeesusta, hänen ulkonäköään, pukeutumistaan tai tarkemmin luonteenpiirteitä. Myöskään ympäristöä jossa hän liikkui, ei kuvailla. Emme tiedä Raamatun perusteella Jeesuksen ajan kasvillisuudesta tai arkkitehtuurista juuri mitään.

Raamattu muistuttaa näytelmätekstiä, jossa henkilöiden luonteenpiirteet tulevat esille toiminnan ja repliikkien avulla. Katsojalle (tässä tapauksessa lukijalle) ei tarvitse selittää, vaan hän näkee asiat. Raamattu-kuvasto on kulttuurisesti vahvaa ja laajasti tunnistettavaa.

Kuvataide, pikemminkin kuin kirjallisuus, on vastuussa siitä miltä ajattelemme Jeesuksen näyttäneen. Kuvataide loi näkyvän Jeesuksen. Monien ihmisten kokemat näyt ja ilmestykset noudattavat kuvataiteen viitoittamaa tietä.

Kaunokirjallisuus on antanut mahdollisuuden tunkeutua Jeesuksen pään sisään. Tosin sinne pääsee vain kahta tietä: psykologiaan ja Raamatun. Raamattu antaa raamit Jeesuksen elämän tapahtumille ja ajatuksille. Psykologia tuo kertomukseen ymmärrettävyyttä ja nykyihmiselle käsitettävää logiikkaa.

Kirjallisuuden Jeesuksen ei tarvitse olla Raamatun vanki, vaan hänelle voi tapahtua mitä vain ja hän voi ajatella vapaasti. Mutta jos päähenkilön nimi on Jeesus, hän ei ole täysin vapaa kulttuurin ja uskonnon tulkinnoista. Kaunokirjallisuudessa voidaan kuitenkin hakea uutta suhdetta Jeesukseen ja hänen sanomaansa.

Jeesus-romaanit ovat oma kirjallisuuden lajityyppi, eikä välttämättä edes hiipuva sellainen. Varmaan tänä päivänäkin jossain kahvilassa tai työhuoneessa konettaan naputtaa kirjailija, jolla on mielestään kaunokirjallisin keinoin jotain oivaltavaa tai olennaista sanottavaa Nasaretin miehestä. Näitä on kirjoitettu Suomessakin, kuten Risto Saarisen Jeesus Jokisen tapaus (1999), Harri Sirolan Jeesus enkelinpoika Nasaretilainen (2001) Jukka Pakkasen Muuan Jeesus (2003) ja Juha-Pekka Koskisen Viisi todistajaa (2005), jossa viisi aikalaista kertoo oman näkemyksensä Vapahtajan vaiheista.

Käännöskirjoista ehkä viimeisin on J.M. Coetzeen Jeesuksen lapsuus (2014), joka on varsin erikoinen allegoria poikkeuksellisesta lapsesta kummallisessa maailmassa. Lukijalle syntyy vahva vaikutelma, että poika on Jeesus. Vahvin todiste siitä on romaanin nimi eli kirjailija antaa tulkinta-avaimen lukijalleen.

Kirjallisuudelle Jeesuksen ihmisyys ja jumalallisuus on ehtymätön aiheiden ja virikkeiden lähde. Kirjoittamalla Jeesuksesta, kirjoittaa samalla kulttuuriin syväkerroksesta.

Kirjoitus perustuu osin Kotimaa-lehdessä 2009  julkaistuun tekstiin.

Kahden ranteen oppi

Mies jolla on yksi kello, tietää paljonko kello on, mutta hän jolla on kaksi kelloa, ei voi koskaan olla varma. Sama pätee sovellettuna moneen muuhun asiaan. Jos sinulla on kaksi yleisöä, et voi puhua niille samalla tavalla. Tai kirjoittaa.

Tein arvion Joona Vuorenpään kirjasta Ajan mestarit (Tammi 2016) sekä kelloblogissani harrastajille että ei-kelloharrastajille Kotimaa-lehdessä. Jotain samaa on kummassakin, samoja lauseita ja jokin sama ajatuskin, mutta kohderyhmä ohjasi kirjoittamistapaa ja sitä, mitä asioita kannattaa ottaa esiiin. Toki käytettävissä oleva tilakin lehden osalta vaikutti. Verkossa vain järki asettaa merkkimäärälle rajat.

Lue Tiuku repii -kelloblogin arvio Mestarit luupin alla

Lue Kotimaan arvio verkosta Hattu päästä, täällä tehdään aikaa (lehdessä otsikkona oli Työmaana aika)

Mutta jos et jaksa klikata eteenpäin, niin tiivistetysti: Ajan mestarit kertoo 25 suomalaisen kellosepän haastattelun muodossa heidän urastaan ja ammatti-identiteetistään. Kirja on isokokoinen, runsaasti kuvitettu, huomattavan kallis (360 euroa), hieman sisäpiirimäinen, mutta samalla suomalaisen kelloseppäosaamisen ja -koulutuksen häpeilemätön ylistys. Luksutuote siis. Sitä saa vain Tammen arvokirjamyynnistä. Numeroituja kappaleita on painettu 1200.

Sika söi kellon

Romaania on sanottu siaksi, joka syö kaiken. Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron käyköön esimerkistä. Siispä lainaus romaanista (s. 158):

”Jean-Philippeä rannekellot suorastaan ahdistivat! Hänellä oli kyllä yksi upouusi luksuskello nimeltä Brighella; se kuului italialaisen luksusmerkin Bulgarin Commedia dell’Arte -sarjaan. Hänen vanhempansa olivat antaneet kellon Jean-Philippelle 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi. Se oli osittain vitsi, mutta 35-prosenttisesti he olivat täysin vakavissaan. He olivat päättäneet että pojalla oli oltava kello, ja tuo 370 000 euroa maksanut uniikki kapistus oli heidän mielestään riittävän erikoinen heidän erikoiselle pojalleen.”

Kyse ei ole kellon osalta fiktiosta, sillä tuollainen kapistus on todellakin olemassa.  Se esiteltiin Baselworldissa (kellomessut) 2013. Brighella on yksi commedia dell’arte -teatterityylin hahmo, koominen keikari valkoisessa puvussa ja kasvojen yläosan peittävässä naamarissaan. Kellotauluissa käsiään heiluttavat Brighellan lisäksi Pulcinella ja Arleccino (harlekiini).

Edellä lainatun kohdan jälkeen romaanissa seuraa pitkä selostus Brighellan ominaisuuksista. Se on repeeteri (antaa äänimerkkejä) ja täynnä mekaanista iloittelua.  Kelloa kutsutaan romaanissa susirumaksi: ”Vielä rumemmaksi sen teki kuusinumeroinen hinta…”

Pieni kelloharrastuksellinen lipsahdus siankasvattaja Lindstedtille kuitenkin sattuu, sillä hän kirjoittaa Jean-Philippestä, joka nuoruudesaan liftasi: "Jean-Philippe katsoi aurinkoa siinä missä toiset hänen kaltaisensa katsoivat rolexeja ja raymondweileja." Kuulostaa ehkä hauskalta, mutta Rolex ja Raymond Weil eivät ole brändeinä rinnasteisia. Rolex on vanha ja arvostettu luksukello, Raymond Weil puolestaan tuoreehko tulokas - kelpo kello toki, vaikka Rolexiin verrattuna "halpa".

Varmemmaksi vakuudeksi näytettäköön kuva Oneironin "susirumasta" Brighellasta:

Ruusulla oli nimi

Umberto Eco (1932-2016) on kuollut. Hän oli iso nimi kirjallisuuden kentällä. Minulle tosin viime kädessä yhden kirjan mies. Ja se kirja on Ruusun nimi (1980, suom. 1983 Aira Buffa WSOY). Lukukokemus oli järisyttävä. Aloin lukea sitä aamupäivällä ja jatkoin myöhään iltaan saakka. Jätin luennot yliopistolla väliin, koska fiktio vei mennessään keskiaikaisen luostarin syövereihin.

Sittemmin olen lukekut kirjan tai pari Ecolta, mutta ensikosketuksen maagista vaikutusta ei enää syntynyt. Viime syksynä luin kirjan Numero Zeron tapaus (suom Helinä Kangas, WSOY). Kirjoitin siitä Kotimaahan muun muassa seuraavaa:

"Satiirisessa romaanissa mies palkataan kirjoittamaan päätoimittajan muistelmat ajalta, jolloin tehdään kuvitteellista Huomenna-lehteä, joka ennakoi tulevia tapahtumia.

"Toimitus ikään kuin kuivaharjoittelee ja opettelee journalistista loanheittoa. Tarinaan kuuluu myös salaseuroja ja rakkautta.

"Tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1992, joten mediamaailman nykyistä murrosta ei Eco suoraan käsittele. Sen sijaan taustalla kummittelee mediamoguli Berlusconin varjo. Suomalaisen lukijan silmin Econ satiiri on nokkelan ja tavanomaisen välimaastossa."

Vanhat opit uusiksi

Opiskelin teatteritiedettä Helsingissä 1980-luvun puolivälissä (huh, siitä on kauan!). Professorina oli ensin Timo Tiusanen (1936-1985). Muistan hänen määritelleen teatteritieteelle neljä näkökulmaa tai alaa: draamakirjallisuus, draamateoria, teatterihistoria ja teatterisosiologia.

Viimeksi mainittu alue jäi itselleni kaikkein tuntemattomimmaksi, sillä en muista sitä juuri käsitellyn luennoilla tai kirjallisuudessa. Vastaanottotutkimus kuului neljänteen alaan.

Lisäksi opiskelijat kyselivät kovasti esitystutkimuksen perään ja myös elokuvatiedettä haluttiin mukaan oppiaineeseen. Muistan Tiusasen vastanneen esitystukimusta koskeneeseen toiveeseen, että se olisi kiinnostavaa, mutta mahdotonta. Silloin ei esimerkiksi ollut käytössä juurikaan videoita tai helppokäyttöisiä tallennusvälineitä.

Edellä sanottu tuli väkisinkin mieleen, kun lueskelin lahjaksi saamaani Christopher B. Balmen kirjaa Johdatus teatteriin (suom. Pirkko Koski, Like 2015). Kirja kertoo ,että 30 vuotta sitten saadut opit eivät enää monin paikoin ole voimassa. Ja hyvä niin. Nykyisin esitysanalyysi muodostaa keskeisen teatteritieteen opetus- ja tutkimusalueen.

Draamakirjallisuuden merkitys teatteritieteessä on vähentynyt. Siitä huolimatta tekstiin pohjautuvat esitykset hallitsevat teatteria, eikä tektiä voi sivuuttaa. Mutta teksti ei vielä ole esitys, eikä esitystä useinkaan ole ilman tekstiä tai edes jonkinlaista kirjalliseen muotoon määriteltyä ilmaisua näyttömöllisestä toiminnasta.

Jo vuonna 1914 saksalaisen teatteritutkimuksen perustaja Max Hermann linjasi, että tekstin kirjalliset ominaisuudet eivät kiinnosta teatteritiedettä: ”Kirjallinen draama kiinnostaa teatterihistorioitsijaa vain siltä osin, kun näytelmäkirjailija näytelmää kirjoittaessaan huomioi näyttämön olosuhteen…”

Oma graduni oli ensisijaisesti tekstilähtöinen. Käsittelin uskontoa suomalaisessa nykydraamassa. Viidestä esimerkkitekstistä olin nähnyt teatterinäyttämöllä vain kolme, ja neljännen, Viimeiset kiusaukset, oopperaversiona. Libretto (1975) ja näytelmä (1959) poikkesivat luonnollisesti jonkin verran toisistaan, mutta eivät olennaisesti sisällöltään – olihan tekijä sama, säveltäjä Joonas Kokkosen pikkuserkku Lauri Kokkonen.

Teatteritieteen opit palasivat virkistävinä mieleen, kun vuonna 2009 kirjoitin kirjan Kiihko ja kutsumus näyttelijä ohjaaja Kari Hakalasta. Vieläkin muistan onnentunteen joka  minulla oli kahlatessani Tampereen Teatterissa lehtileikkeitä arvosteluista. 

Jatkan Balmen lukemista pienissä paloissa. Ehkä sitä oppii vielä jotain uutta.

Fiksussa seurapiirissä

Paksu, 600-sivuinen Vuosisadan matkustaja (Suom. Tarja Härkönen, Tammi 2015 – Keltainen kirjasto) maistui, olkoonkin, että mukana oli myös yleisön kosiskelua, kuten lemmintää, ja trendikästä nykynäkökulman istuttamista historiaan. Ihan uskottavakaan tarina liikkuvasta kaupungista ei ollut, mutta eipä se ollut sellaiseksi tarkoitettukaan.

Mutta kuten sanottu, viihdyin paljon filosofisen puheen ja kosiskelevan tarinoinnin ääressä. Olinhan lomalainen ja luin kirjan Las Palmasissa. (Lukuympäristöä ei pidä unohtaa – sillä on oma vaikutuksensa tulkintaan ja tunnelmaan sekä siihen muistaako kirjan parin vuoden päästä. Ai niin, sehän oli se jonka luin Palmasissa…)

Tarinan raamit ovat simppelit. Matkalainen, kääntäjä ammatiltaan, oppinut mies, tulee kaupunkiin ohikulkumatkalla yöpymään, mutta jääkin pitemmäksi aikaa kuin osasi aavistaa. Hän pääsee sisälle kaupungin piireihin ja rakastuu terävään nuoreen naiseen, joka pyörittää kriittistä salonkia. Naisen nimi on Sofia.

Kirjassa on puhetta historiasta, kirjallisuudesta, Jumalasta ja politiikasta, aikansa eli 1800-luvun alkupuolen valtapoliittisista siirtymistä Saksan ja Ranksan rajaseuduilla.

Vuosisadan matkustaja on kirjallisuutta, joka irtoaa nykyhetkestä hieman romanttisempaan ympäristöön, mutta transporteeraa sinne meidän aikamme asenteita ja ajatuksenjuoksuja. Päähenkilön ympärillä leijuu epämääräisyys ja salaperäisyys.

Kannattiko lukea? Joo.

Ai niin. Kirjoittaja on argentiinalaisyntyinen, Espanjassa asuva Andrés Neuman.

Kustannussopimus on allekirjoitettu

Allekirjoitin tänään kustannussopimuksen. Tarkoitus on siis kirjoittaa  kirja. Vielä niitä tehdään, luetaan ja toivottavasti ostetaankin.

Kirja käsittelee uskontojen juhlaperinteitä Suomessa. Meitä on kolme kirjoittajaa, itseni lisäksi Tuija Pyhäranta ja Joona Raudaskoski. Olemme jakaneet maailma keskenämme. Jokaiselle tuli olennainen siivu uskontojen kakusta, vai pizzako se on? Ainakin yhtä kirjava.

Kirjan työnimi on Adventista ramadaniin. Väliin mahtuu juhlia monista muistakin uskonnoista, suurista ja pienistä.

Olen jo aloittanut ensimmäisen osakseni langenneen juhlan taustoituksen. Kiehtovaa ja vaikeaa yhtä aikaa. Miten kertoa olennainen, herättää lukijan kiinnostus ja pysyä asiassa? Sanottavaa on niin paljon.  Nyt pitäisi vain löytää sopivia aikaikkunoita, keitaita, rantatöyräitä, jossa voisi istahtaa metsälammen äärelle, katsoa taivaan heijastusta veden pinnalla ja kirjoittaa sieltä ylös olennaisia havaintoja ja tiedon hopeakylkisiä kaloja.

Kirjapaja kustantaa. Kalastusaikaa on heinäkuun loppuun.