Kadonnut löytyi!

Haa! Hurraa!

Muutosta uuteen asuntoon on kulunut hieman yli vuosi. Suurimmaksi muuttotappioksi laskin kadonneen lukulaitteeni, Sony Readerin. Mutta. Nyt tapahtui ihme ja onni. Se löytyi! Pienestä purkamattomasta muuttolaatikosta, jossa oli muun muassa partavettä ja päällimmäisenä valokuvia. Hyvin oli laite piilotettu.

Napsautin koneen auki ja kas, vielä siinä oli virtaa.

Harmi, ettei Sony enää tee lukulaitteita. Minulla kuitenkin on vielä yksi toimiva, katoavaa teknologiaa tosin.

Aikaisemmat lukulaitevalitukseni täällä:

Lukulaite kadoksissa

Jää Hyvästi, Sony Reader!

Melkein pakko mennä

Juha Ikosen Ajo (Otava) on kummitellut pitkään pöydän kulmalla. Lomalla päätin tarttua siihen. Hyvä päätös, vaikka alku vaikuttikin jotenkin väkinäiseltä. Mutta erillisten tarinoiden kudonta jatkui ja niiden välinen yhteyskin alkoi selvitä.

Ikään kuin Heljällä, Sinikalla ja Ainolla, kaikilla kirjan kolmella naisella (päänäkökulmat), ja Onnilla ja Joukolla, kahdella miehellä (sivunäkökulmat), olisi kaikilla ollut jokin kaipuu pois vallitsevasta johonkin toiseen. Mutta kovin yksiselitteistä tämä ajo-teoria ei ole, siis että ajolähtö, pakko mennä.

Ajosta jäi kuitenkin vaikutelma hyvin kirjoitetusta romaanista, jossa liikutaan 1960-luvulla ja nykyajassa. Kirjaa alkaa sillä kun Rollarit soittivat Suomessa 1965.

Nyt Ajon lukemisesta on kulunut viikko. Ei se kesän ehdoton lukukokemus varmaan ollut (ole, sillä vielä on kesää jäljellä). Kannattava kirjallinen paneutuminen kumminkin.

Olen jo aloittanut seuraavan kesäkirjan, novellikokoelman, vai pitäisikö sanoa nobellikokoelman – puhun nimittäin Alice Munrosta.

Matkalla tähtiin

Tauno Palo lienee tunnetuin suomalainen miesnäyttelijä. Hän esiintyi liki sadassa elokuvassa ja teki pitkän päivätyön Kansallisteatterin näyttelijänä. Hän syntyi 1908 ja kuoli 1982. Palon muistelmat Käsi sydämellä (Tammi) ilmestyivät 1969, hän oli juuri täyttänyt 60 ja katsoi elämänkulkuaan jo seesteisen joviaalisti.

Jostain syystä kesämökkini kirjahyllyssä oli tuo Aino Räty-Hämäläisen toimittama muistelmateos, vuoden 2008 pokkaripainoksena tosin. Luin sen  aikani kuluksi ja omaksi ilokseni. Kiinnostavaa oli kuulla kuinka työläispoika Tauno Brännäsistä tuli näyttelijä Tauno Palo (lyhyen aikaa myös Paloniemi).

Muistelmat on hyväntahtoista juttelua, piikkejä ei jaeta eikä itsekritiikki ole repivää. Jää tunne, että Palo on kuin kuva valkokankaalla, näkyvä, mutta saavuttamaton. Maineensa vanki siis. Toki muutamia koskettavia elämänvaiheita tulee esiin, kuten veljen kuolema - mikä liittyy nyrkkeilyharrastukseen. Palo ilmoittaa selvin sanoi ettei ymmärrä koko lajia, varsinkaan amatöörinyrkkeilyä, sillä siinä on kyse samasta asiasta kuin ammattilaisnyrkkeilyssä, mutta siitä että ottaa turpiinsa ei saa edes palkkaa.

Teatterikaskuja ja -sattumuksia riittää. Perheistään Palo kertoo myös, mutta ei varsinaisesti tilitä. Muistelmissa painottuu ensimmäinen avioliitto. Hän myös tunnustaa olleensa liian vähän vaimon ja lasten ja vaimon kanssa.

Käsi sydämellä oli kaikkineen mukava lukea. Vielä kun olisi ollut Suomi-filmin kesäiset kumpupilvisäät…

Kadonnut muistikirja

Kun olet lukenut yhden, olet lukenut kaikki. Näin voi sanoa monestakin kirjailijasta, mutta aivan erityisesti Nobel-palkitusta Patrick Modianosta. Eikä tämä tarkoita, että kirjat olisivat huonoja sen vuoksi, että niiden kuvaama maailma ja kysymyksenasettelut ovat  pakonomaisen samanlaisia.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla (suom. Lotta Toivanen, WSOY 2015) on Modianon  tuorein teos ja se jatkaa samasta, mistä aiemmatkin kirjat ovat jatkaneet: mies ei muista. Menneisyys kätkeytyy usvaan ja sieltä nousee arvoituksellisia hahmoja, joiden väliset suhteet hahmottuvat fragmentaarisesti.

Jotta et eksyisi näillä kulmilla sisältää mahdollisuuden psykologiseen ahdistusromaaniin, jopa kauhuun, sillä kadonnutta muistikirjaa palauttava henkilö on takertuva kuin kuristajakäärme. Modianoa ei tällainen juonen kehittelyn mahdollisuus kuitenkaan kiinnosta, vaan ainoastaan päähenkilön hapuilu oman muistinsa kanssa. Siis samaa todellisuuden palapelin kokoamista kuin aiemmissakin romaaneissa.

Miellyttävä lukukokemus yhtä kaikki, kesäloman toinen kirja.

Lue: Modiano osaa aloittaa

Yhteisen historian äärellä

Pitkään minua on kiehtonut Herman Lindqvistin kirja Kun Suomi oli Ruotsi (alkuteos 2013, suom. 2014 Heikki Eskelinen, WSOY) Loman aluksi luin sen. Hieno kokemus, silmiä avartava ja sivistävä.

Suomi oli osa Ruotsia jo ennen kuin edes Ruotsia oli olemassa. Nykyinen Suomi ei olisi sellainen kuin se on ilman yhteistä historiaa. Jos herra kohteli talonpoikia tylysti, se tapahtui lahden molemmin puolin. Ruotsi ei kohdistanut suomalaisiin mitään erityisiä sortotoimia, miksi olisikaan, sillä samaa valtakuntaa oltiin ja samaa kuningasta seurattiin.

Lindqvist kirjoittaa journalistisen sujuvasti ja heittää sopivasti anekdootteja väliin. Ehkä hän oikaisee joitain historiallisia tapahtumakulkuja, mutta kokonaisuudesta tulee ymmärrettävä. Arvatenkin se on kirjoitettu ensisijaisesti ruotsalaiselle yleisölle.

Kirjan alatosikko kuuluu: Valtakunnan hajottamista edeltäneiden 700 vuoden historia.

Sotaisaa ja ajoin hyvinkin sekavaa oli Ruotsin nousu suurvallaksi ja lopulta romahtaminen nykykokoon. Suomen menettäminen Venäjälle 1809 on kirjan mukaan pitkälti Ruotsin omaa syytä, muun muassa sotilaallisen näkemyksen ja tarmon puutetta. Valtakunta oli syönyt  omat mahdollisuutensa. Historia teki ratkaisunsa.

Erinomainen aloitus kirjakesä(loma)lle!

Pakenijan matkassa

Loma alkamassa. Luin loppuun yöpöydälläni pitkää olleen Pakenijan, Marcel Proustin Kadonnutta aika etsimässä -romaanisuomennoksen yhdeksännen osan. Olen lukenut sitä muutama sivu kerrallaan ja nauttinut joka sanasta. Nyt luin pois viimeiset 30 sivua. Sieltä löytyi lauseita ja ajatuksia, jotka herättävät silkkaa oivaltamisen riemua.

Pakenija on rakkausromaani, jonka aineena on rakastetun lähtö, kuolema sekä suru ja muistot. Albertine on kirjan keskeinen hahmo. Vimmaisesti Proust laittaa päähenkilönsä tuntemaan ja tunnustamaan. Proustilainen rakkaus on tyly: kun lakkaa rakastamasta, rakkaus saavuttaa päämääränsä, sitä ei tavallaan enää ole. Kirjan loppupuolella tulee selvyyttä myös päähenkilön lapsuuden suureen rakkauteen, Gilberteen. Hän nimittäin avioituu päähenkilön hyvän ystävän kanssa. Ystävä ei ole enää hyvä ystävä, sillähän alkaa tuntea vetoa miehiin.

Proustin suuressa romaanissa rakkaussuhteet toistavat samoja, lohduttomia kaavoja. Naiset ovat vain kuvajaisia, heti kun mies saavuttaa haluamansa, rakkaus katoaa. Ja miehet ovat pohjimmiltaan enemmän tai vähemmän homoseksuaaleja, mikä selittää rakkauden mahdottomuuden.

Mutta edellä sanottu ei ole läheskään koko totuus romaanin kaleidoskooppimaisuudesta. Se on jäätävän tarkkaa sosiaalisen elämän ilmiöiden kuvausta ja kommentointia. Yhä vielä sata vuotta syntynsä jälkeen se osuu maaliinsa, sillä ihminen ei ole sosiaalisena olentona muuttunut. Kuviot & pelit & elkeet ovat pohjimmiltaan samat viime vuosisadan alun ranskalaisessa kulahtaneessa luokkayhteiskunnassa kuin nykypissisten ihkussa somemaailmassakin.

Saa nähdä, saatan hyvinkin lomallani tarttua vielä johonkin Kadonnutta aikaa etsimässä –romaanin osaan. Nyt on olen koko kirjan  lukenut – muutamat osan useampaakin kertaan – voin aloittaa mistä haluan ja aina teksti ottaa valtoihinsa.

Ensimmäinen Pakenija-kokemukseni täällä