Annoin joululahjaksi monta kirjaa, sain lahjaksi yhden, Walter Isaacsonin kirjoittaman elämäkerran Steve Jobs (suom. Jyri Raivio, Otava 2011). Applen käyttäjänä (tämäkin on kirjoitettu sellaisella) yhtiön perustajan ja gurun tarina kiinnostaa.
Ja kiinnostaa monia muitakin, käsissäni oleva suomennos on kolmas painos. Steve Jobs kuoli 5.10.2011, mikä luonnollisesti lisäsi kiinnostusta elämäkertaa kohtaan.
Mutta erityisesti minua kiinnostaa myös tapa jolla tällaiset elävistä henkilöistä kertovat elämäkerrat ja henkilökuvat tehdään. Lähtökohdissa on aina jotain journalistista, tehdään ikään kuin haastattelu, jota paisutenaan moninkertaiseksi lehtijuttuun verrattuna. Myös muilta kuin kohteelta itseltään kysytään muistoja, vaikutelmia ja tietoja. Toki lehtijutuissakin voidaan käydä taustahaastatteluja ja varsinkin henkilökuvia voidaan tehdä tuttujen lausuntojen varassa kysymättä kohteelta mitään.
Jobs-elämäkerta noudattaa hyväksi havaittua kronologista kaavaa: lähdetään liikkeelle vanhemmista ja heidän taustoistaan, jotta selviää millaiseen sosiaaliseen luokkaan ja tilanteeseen sankari syntyy. Jobs oli adoptiolapsi.
Olen nyt lukenut noin 150 sivua 600 sivusta. Paha tapani tässä blogissa on ryhtyä kirjoittamaan lukuprosessiltaan keskeneräisestä teoksesta, mutta perustelen sitä sillä, että en kirjoita arvostelua, vaan kyse on ensisijaisesti lukukokemuksesta. Luen Isaacsonia aidon kiinnostuneena.
Yksi asia kuitenkin tökkii. Suomennos, joka vetää mutkat suoriksi. Vai olenko tulossa vanhaksi, kun kirjaimelliset käännökset eivät herätä luottamusta: hän päätti tehdä vähän rahaa, hän päätti ottaa suihkun, hänen isänsä työskenteli repo-miehenä. Puhumattakaan one- ja that-sanojen suomentamisesta myös silloin kuin se tuottaa vain kömpelön lauseen.
Vai olenko yksinkertaisesti vain pösilö, joka ei huomaa, että tekstissä tavoitellaan rentoa puheenomaisuutta (tosin silloinkaan suora käännös jenkkienglannista suomeksi ei skulaa)
Mutta kuten tunnustettua, en ole vielä lukenut koko tiilliskiveä. Ja sanoohan vanha viisaus, että vain herrat ja narrit arvostelevat keskenräistä työtä.
tiistai 27. joulukuuta 2011
sunnuntai 11. joulukuuta 2011
Nehän lisääntyvät kuin kanit…!
Ostin viime kevättalvella painotuotteen, jota ei ehkä voi kutsua kirjaksi, sillä se on 60-sivuinen Helsingin kaupungin rakennusviraston raportti. Päivi Leikaksen toimittama ja Leikaksen sekä Antti Rautiaisen kirjoittama Kanit Helsingissä ja kanivahinkojen torjunta (2010:6/Katu- ja puisto-osasto)) on kiintoisaa luettavaa.
Itse asiassa luin Kani-raportin vasta eilen ja mietin samalla mitä kaneille on tapahtunut. Muutama vuosi sitten näitä söpöjä pitkäkorvia oli joka puolella kotiseudullani. Kerran laskin Töölönlahtea kiertäessäni nähneeni 80 korvaparia.
Kaniyhdyskunnan tiedetään asuneen Helsingissä Kyläsaaressa ja Arabianrannassa ainakin vuodesta 1985 lähtien, mutta vasta 2000-luvun alkuvuosina se lähti leviämään. Ja on jatkanut voittokulkuaan, nyttemmin kaneja on nähty Järvenpäässä saakka.
Parin viime vuoden aikana tätä sitkeää vieraslajia on alettu pääkaupungissa pyydystää erilaisin keinoin, joista raportti kertoo: ajoverkolla, ampumalla, metsästysjousella, loukulla ja kesyhilleriä eli frettiä apuna käyttäen. Nyttemmin en enää muista Töölönlahdella kaneja nähneeni.
Temppeliaukion kirkon katolla majaili parhaimmillaan tosi monta kania. Sittemmin ne katosivat, mutta pari viikkoa takaperin näin koiraa ulkoiluttaessani pari kania. Samoin näin hiljattain eräällä Minervankadun sisäpihalla kanin vilahtava.
Kani-raportin painosmäärä muuten on vain 200 kpl. Se on tarkoitettu ensisijaisesti viheralueiden hoitajille ja suunnittelijoille. En kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta asia kiinnostaa vilpittömästi, sillä olen seurannut kanien leviämistä aitiopaikalla muun muassa Kumpulan siirtolapuutarhassa.
Vieraslajien tuhovasta vaikutuksesta puhuu kirjassaan Lemmikkielämää (Gaudeamus) myös Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen. Kanien lisäksi erityisesti kissat ja koirat aiheuttavat villiintyessään järkyttävää tuhoa alkuperäiselle lajistolle.
Turusen kirjan on aika ikävää luettavaa, sillä siinä ei lemmikkien ystävän päätä paljon paijata. Liian pitkälle viety lemmikkiharrastus vieraannuttaa ihmisen villistä luonnosta. Lemmikkieläimiä inhimillistetään ja niiden elämästä tehdään vaikeaa ja luonnotonta (esimerkiksi ylijalostetut koirarodut).
Turunen esittää kirjassaan huiman vision: Suomen pitäisi pyrkiä lemmikkieläimettömäksi vyöhykkeeksi. Tai ainakin lemmikkieläinten määrää pitäisi vähentää. Lisäksi lemmikit voisivat Turusen mukaan olla myös syötäviä.
Huh, mitä visioita.
Itselläni on koira, Dante nimeltään, ja tunsin piston sydämessäni Turusta lukiessani.
Dante on saanut nimensä tietysti Dante Alighierin mukaan, vaikka maatiaisvillakoira onkin ja Hollolasta kotoisin.
Itse asiassa luin Kani-raportin vasta eilen ja mietin samalla mitä kaneille on tapahtunut. Muutama vuosi sitten näitä söpöjä pitkäkorvia oli joka puolella kotiseudullani. Kerran laskin Töölönlahtea kiertäessäni nähneeni 80 korvaparia.
Kaniyhdyskunnan tiedetään asuneen Helsingissä Kyläsaaressa ja Arabianrannassa ainakin vuodesta 1985 lähtien, mutta vasta 2000-luvun alkuvuosina se lähti leviämään. Ja on jatkanut voittokulkuaan, nyttemmin kaneja on nähty Järvenpäässä saakka.
Parin viime vuoden aikana tätä sitkeää vieraslajia on alettu pääkaupungissa pyydystää erilaisin keinoin, joista raportti kertoo: ajoverkolla, ampumalla, metsästysjousella, loukulla ja kesyhilleriä eli frettiä apuna käyttäen. Nyttemmin en enää muista Töölönlahdella kaneja nähneeni.
Temppeliaukion kirkon katolla majaili parhaimmillaan tosi monta kania. Sittemmin ne katosivat, mutta pari viikkoa takaperin näin koiraa ulkoiluttaessani pari kania. Samoin näin hiljattain eräällä Minervankadun sisäpihalla kanin vilahtava.
Kani-raportin painosmäärä muuten on vain 200 kpl. Se on tarkoitettu ensisijaisesti viheralueiden hoitajille ja suunnittelijoille. En kuulu kumpaankaan ryhmään, mutta asia kiinnostaa vilpittömästi, sillä olen seurannut kanien leviämistä aitiopaikalla muun muassa Kumpulan siirtolapuutarhassa.
Vieraslajien tuhovasta vaikutuksesta puhuu kirjassaan Lemmikkielämää (Gaudeamus) myös Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen. Kanien lisäksi erityisesti kissat ja koirat aiheuttavat villiintyessään järkyttävää tuhoa alkuperäiselle lajistolle.
Turusen kirjan on aika ikävää luettavaa, sillä siinä ei lemmikkien ystävän päätä paljon paijata. Liian pitkälle viety lemmikkiharrastus vieraannuttaa ihmisen villistä luonnosta. Lemmikkieläimiä inhimillistetään ja niiden elämästä tehdään vaikeaa ja luonnotonta (esimerkiksi ylijalostetut koirarodut).
Turunen esittää kirjassaan huiman vision: Suomen pitäisi pyrkiä lemmikkieläimettömäksi vyöhykkeeksi. Tai ainakin lemmikkieläinten määrää pitäisi vähentää. Lisäksi lemmikit voisivat Turusen mukaan olla myös syötäviä.
Huh, mitä visioita.
Itselläni on koira, Dante nimeltään, ja tunsin piston sydämessäni Turusta lukiessani.
Dante on saanut nimensä tietysti Dante Alighierin mukaan, vaikka maatiaisvillakoira onkin ja Hollolasta kotoisin.
lauantai 3. joulukuuta 2011
Kellomies sohvapöydällä
Englanninkielinen maailma tuntee kirjatyypin nimeltä coffee table book. Sananmukainen suomennos ”kahvipöytäkirja” ei kerro mitään, sillä meillä kyseinen huonekalu tunnetaan sohvapöytänä. Kahvipöytä tarkoittaa kokonaan toisenlaista pöytää ja tarjoilutilannetta.
Määritelmän (Wikipediassa, totta kai) mukaan kyseinen kirja on kovakantinen teos, jonka tarkoitus on olla olohuoneen sohvapöydän tai vastaavan päällä, jotta vieraat voivat sitä silmäillä ja viihtyä. Usein nämä kirjat ovat suurikokoisia, näyttävästi kuvitettua ja painettu hyvälle paperille.
Coffee table book on kiehtonut aina mieltäni. Se on enemmän tuote kuin varsinainen kirja. Se on tiettyyn tarkoitukseen luotu esine
Viime aikoina minun sohvapöytäkirjani on ollut Joona Vuorenpään Kellomies (Tammi, 2011). Kokonsa ja näyttävyytensä puolesta se on CTB, mutta sisältönsä puolesta se on rannekelloharrastajan ensimmäinen suomenkielinen raamattu. Kirja esittelee kellon historiaa, tekniikka ja kannekellojen keräilyä. Lisäksi kirja kuvaa yksityiskohtaisemmin useita kellobrändejä, jotka ovat keräilyn ydintä: yksi erikoistuu Omega Seamasterihin, toinen Rolexeihin yleensä tai kolmas vaikkapa kotimaiseen privat labeliin, Leijonaan.
Olen pitänyt Kellomiestä sohvapöytäkirjana, johon on helppo tarttua vaikkapa televisiota katsoessa, kun sieltä tuleva ohjelma lakkaa hetkellisesti kiinnostamasta.
Hienojen rannekellojen katsominen (kuvat ovat kellokirjoissa yleensä loistavia) on pääkopan nollausta ja eskapismia: miltä minusta tuntuisi 80 000 euron Voutilainen ranteessa (näin sellaisen kelloliikkeen ikkunassa! – Voutilainen myös komeilee Kellomiehen kannessa). Ei tuntuisi haute horologerie varmaan miltään, mutta aina sopii fantasioida (en oikeasti haaveile sellaisesta kellosta).
Loppujen lopuksi on yhdentekevää, millaisia saavuttamattomia kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia ihmisellä on. Tärkeintä on osata nousta arkisten pikkuympyröiden yläpuolelle.
Coffee table bookit ovat ymmärtääkseni ikkunoita tällaisiin tavoittamattomiin maailmoihin.
P.S. Joona Vuorenpää on luonut modernin kirjamarkkinoinnin oppien mukaan Kellomiehen ympärille kunnon pöhinää perustamalla samannimisen verkkosivuston. Kannattaa vilkaista.
Määritelmän (Wikipediassa, totta kai) mukaan kyseinen kirja on kovakantinen teos, jonka tarkoitus on olla olohuoneen sohvapöydän tai vastaavan päällä, jotta vieraat voivat sitä silmäillä ja viihtyä. Usein nämä kirjat ovat suurikokoisia, näyttävästi kuvitettua ja painettu hyvälle paperille.
Coffee table book on kiehtonut aina mieltäni. Se on enemmän tuote kuin varsinainen kirja. Se on tiettyyn tarkoitukseen luotu esine
Viime aikoina minun sohvapöytäkirjani on ollut Joona Vuorenpään Kellomies (Tammi, 2011). Kokonsa ja näyttävyytensä puolesta se on CTB, mutta sisältönsä puolesta se on rannekelloharrastajan ensimmäinen suomenkielinen raamattu. Kirja esittelee kellon historiaa, tekniikka ja kannekellojen keräilyä. Lisäksi kirja kuvaa yksityiskohtaisemmin useita kellobrändejä, jotka ovat keräilyn ydintä: yksi erikoistuu Omega Seamasterihin, toinen Rolexeihin yleensä tai kolmas vaikkapa kotimaiseen privat labeliin, Leijonaan.
Olen pitänyt Kellomiestä sohvapöytäkirjana, johon on helppo tarttua vaikkapa televisiota katsoessa, kun sieltä tuleva ohjelma lakkaa hetkellisesti kiinnostamasta.
Hienojen rannekellojen katsominen (kuvat ovat kellokirjoissa yleensä loistavia) on pääkopan nollausta ja eskapismia: miltä minusta tuntuisi 80 000 euron Voutilainen ranteessa (näin sellaisen kelloliikkeen ikkunassa! – Voutilainen myös komeilee Kellomiehen kannessa). Ei tuntuisi haute horologerie varmaan miltään, mutta aina sopii fantasioida (en oikeasti haaveile sellaisesta kellosta).
Loppujen lopuksi on yhdentekevää, millaisia saavuttamattomia kiinnostuksen kohteita tai harrastuksia ihmisellä on. Tärkeintä on osata nousta arkisten pikkuympyröiden yläpuolelle.
Coffee table bookit ovat ymmärtääkseni ikkunoita tällaisiin tavoittamattomiin maailmoihin.
P.S. Joona Vuorenpää on luonut modernin kirjamarkkinoinnin oppien mukaan Kellomiehen ympärille kunnon pöhinää perustamalla samannimisen verkkosivuston. Kannattaa vilkaista.
keskiviikko 23. marraskuuta 2011
Jäkälämiehen paluu
Vuoden romaani-Finlandian sato on poikkeuksellinen kahdestakin syytä. Ensinnäkin kaikki kuusi finalistia ovat naisia (eikä siitä sen enempää). Toisekseen kukaan ei kirjoita suoraan nykyajasta, vaan kaikissa kirjoissa on kyse menneestä: historiasta ja muistoista, nuoruuden kokemuksista.
Toki omasta ajastaan voi kirjoittaa historian henkilöiden suulla, mutta missä on aikalaisromaani? Siis sellainen, joka suoraan kertoisi missä juuri nyt mennään? Ehkä sellaisten kirjojen aika on ohitse, ehkä me tarvitsemme taaksepäin katsomista ja osayleisöille suunnattuja kaunokirjallisia maailmanselityksiä.
Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava) on yksi Finlandia-ehdokkaista, mutta tuskin tule valituksi (valinta tapahtuu 1.12.). Se on liian minimalistinen.
William N. päiväkirja ei ole suuri kooltaan, eikä ehkä sisällöltäkään. Se kertoo lyhyin päiväkirjamerkinnöin 1800-luvun lopussa eläneen suomalaisen kasvitieteilijän viimeisistä vaiheista Pariisissa.
Päähenkilö William Nylander (1822–1899) on todellinen henkilö, joka kunnostautui jäkälien tutkimuksessa ja niiden tunnistamisessa kemiallisin menetelmin. Päiväkirjat sen sijaan ovat puhtaasti kaunokirjallista fiktiota, vaikka niissä oikean W. Nylanderin elämänvaiheisiin viitataankin.
Päiväkirjan pitäjä on erakoitunut, kuivakiskoinen, kiukkuinen vanha mies, joka välttelee liikoja ihmiskontakteja ja harmittelee arvostuksen puutetta tiedemaailmassa – vaikka sitäkin hänen osakseen tuli.
Hankalan ja töykeän miehen maineessa oleva tutkija kuvaa asuntonsa lämpötilaa, arkeaan ja ennen kaikkea syömistään: pieniä vaatimattomia annoksia ja silloin tällöin useamman ruokalajin aterioita ravintoloissa.
Oikeastaan Carlsonin tiiviissä romaanissa ei tapahdu juuri mitään, mutta se tekeekin siitä kiinnostavan. Kirja on kiireetön, se ikään kuin vastustaa nykyaikaa, kuten Nylander tuntui vastustavan oman aikansa ilmiöitä.
Tutustuminen yli sata vuotta sitten eläneen aikansa tieteellisen maailmankuvan edustajaan on hitauden kulttuuria. Mutta koska kirja on suppea, se sopii hyvin kiireiselle lukijalle.
(Puhun edellä itsestäni, sillä juuri nyt en pystyisi keskittymään laajempiin kokonaisuuksiin, kuten Proustiin enkä etsimään kadonnutta aikaa, mutta ikävöin M.P.:n hidasta ja tarkkaa maailman kuvaamista. Ja katso: lohdutukseksi Carlson tarjoaa myös hidasta ja tarkkaa.)
Toki omasta ajastaan voi kirjoittaa historian henkilöiden suulla, mutta missä on aikalaisromaani? Siis sellainen, joka suoraan kertoisi missä juuri nyt mennään? Ehkä sellaisten kirjojen aika on ohitse, ehkä me tarvitsemme taaksepäin katsomista ja osayleisöille suunnattuja kaunokirjallisia maailmanselityksiä.
Kristina Carlsonin William N. päiväkirja (Otava) on yksi Finlandia-ehdokkaista, mutta tuskin tule valituksi (valinta tapahtuu 1.12.). Se on liian minimalistinen.
William N. päiväkirja ei ole suuri kooltaan, eikä ehkä sisällöltäkään. Se kertoo lyhyin päiväkirjamerkinnöin 1800-luvun lopussa eläneen suomalaisen kasvitieteilijän viimeisistä vaiheista Pariisissa.
Päähenkilö William Nylander (1822–1899) on todellinen henkilö, joka kunnostautui jäkälien tutkimuksessa ja niiden tunnistamisessa kemiallisin menetelmin. Päiväkirjat sen sijaan ovat puhtaasti kaunokirjallista fiktiota, vaikka niissä oikean W. Nylanderin elämänvaiheisiin viitataankin.
Päiväkirjan pitäjä on erakoitunut, kuivakiskoinen, kiukkuinen vanha mies, joka välttelee liikoja ihmiskontakteja ja harmittelee arvostuksen puutetta tiedemaailmassa – vaikka sitäkin hänen osakseen tuli.
Hankalan ja töykeän miehen maineessa oleva tutkija kuvaa asuntonsa lämpötilaa, arkeaan ja ennen kaikkea syömistään: pieniä vaatimattomia annoksia ja silloin tällöin useamman ruokalajin aterioita ravintoloissa.
Oikeastaan Carlsonin tiiviissä romaanissa ei tapahdu juuri mitään, mutta se tekeekin siitä kiinnostavan. Kirja on kiireetön, se ikään kuin vastustaa nykyaikaa, kuten Nylander tuntui vastustavan oman aikansa ilmiöitä.
Tutustuminen yli sata vuotta sitten eläneen aikansa tieteellisen maailmankuvan edustajaan on hitauden kulttuuria. Mutta koska kirja on suppea, se sopii hyvin kiireiselle lukijalle.
(Puhun edellä itsestäni, sillä juuri nyt en pystyisi keskittymään laajempiin kokonaisuuksiin, kuten Proustiin enkä etsimään kadonnutta aikaa, mutta ikävöin M.P.:n hidasta ja tarkkaa maailman kuvaamista. Ja katso: lohdutukseksi Carlson tarjoaa myös hidasta ja tarkkaa.)
lauantai 12. marraskuuta 2011
Finlandia-ruuhkaa, huh, huh
Yllätyin pahemman kerran, kun Finlandia-palkintoehdokkaat julkistettiin. Huomasin, että olen lukenut yhden Tieto-ehdokkaan ja yhden Junior-ehdokkaan. Lisäksi olen nyttemmin lukenut yhden Romaani-ehdokkaan.
Tunnen itseni jotenkin ajassa olevaksi.
Tieto-Finlandia-ehdokkaista tuttu oli Markus Varesvuon, Jari Peltomäen ja Bence Mátén Lintukuvauksen käsikirja (Duocendo). Komea teos ja ilo silmälle. Tekstikin on asiantuntevaa, mutta yksi hankaluus siinä on.
Liian hyvät kuvat.
Olen puolitosissani, sillä hienot kuvat laamnnuttavat. En ole varsinainen lintukuvaaja, mutta omistan kameran ja tarvittavia objektiiveja. Olen kuvannut luontoa ja lintuja kotivaroiksi, hieman julkaistavaksikin. Ymmärrän, että lintukuvaus on vaikeaa. Mutta kun kirjan tekijät paiskaavat eteen henkeäsalpaavaa kamaa, kysyn vain, mitä se harrastajaa auttaa. Tuntee katkerasti oman alamittaisuutensa.
Tämä on kyllä kehumista.
Junior-Finlandioista olen lukenut Marjatta Levannon ja Julia Vuoren kirjan Taivaallinen suurperhe (Otava). Se on kiinnostava mytologioita ja uskontoja yhdistävä sulatusuuni. Kristillisille uskontopedagogeille se on hankala pala purtavaksi, vaikka kristilliset enkelit ovat juhlan isäntiä. Juhliin saapuvat samanarvoisina muiden uskontojen siipiväki ja muut jumaluudet.
Jos ollaan tarkkoja, enkeli on monoteistisissa uskonnoissa tavattava taivaallinen henkiolento, joka toimii jumaluuden ja ihmisten välittäjänä, sanansaattajana. Muut jumaluudet ovat toisen kategorian käsitteellistä joukkoa. Mytologioilla on sisältönsä ja merkityksensä, kullakin omansa, ja vieläpä jokaisella seurauksensa. Kaikki ei ole samaa.
Tämä on myös kehumista (ainakin vähän).
Finlandia-romaaneista kirjoitan lisää tod. näk. tuonnempana, mutta sanonpa tämänkin (kliseen), mitä on naureskeltu varmaan jokaisessa viimeaikaisessa spontaanissa kirjallisuuskeskustelussa: kuusi naisten kirjoittamaa romaania ehdolla, no problem, mutta annas olla jos olisi ollut kuusi miesten kirjoittamaa, niin what the hell!
Kovin katsovat tuoreet finlandistit menneeseen, historia on hip just now. Nykyhetkeen ei sijoitu yksikään romaani. Aikalaiskuvaukset loistavat poissaolollaan, vaikka toki nykyihmisestä voidaan puhua historiallisten henkilöiden kautta ja suulla. Mutta silti.
Tunnen itseni jotenkin ajassa olevaksi.
Tieto-Finlandia-ehdokkaista tuttu oli Markus Varesvuon, Jari Peltomäen ja Bence Mátén Lintukuvauksen käsikirja (Duocendo). Komea teos ja ilo silmälle. Tekstikin on asiantuntevaa, mutta yksi hankaluus siinä on.
Liian hyvät kuvat.
Olen puolitosissani, sillä hienot kuvat laamnnuttavat. En ole varsinainen lintukuvaaja, mutta omistan kameran ja tarvittavia objektiiveja. Olen kuvannut luontoa ja lintuja kotivaroiksi, hieman julkaistavaksikin. Ymmärrän, että lintukuvaus on vaikeaa. Mutta kun kirjan tekijät paiskaavat eteen henkeäsalpaavaa kamaa, kysyn vain, mitä se harrastajaa auttaa. Tuntee katkerasti oman alamittaisuutensa.
Tämä on kyllä kehumista.
Junior-Finlandioista olen lukenut Marjatta Levannon ja Julia Vuoren kirjan Taivaallinen suurperhe (Otava). Se on kiinnostava mytologioita ja uskontoja yhdistävä sulatusuuni. Kristillisille uskontopedagogeille se on hankala pala purtavaksi, vaikka kristilliset enkelit ovat juhlan isäntiä. Juhliin saapuvat samanarvoisina muiden uskontojen siipiväki ja muut jumaluudet.
Jos ollaan tarkkoja, enkeli on monoteistisissa uskonnoissa tavattava taivaallinen henkiolento, joka toimii jumaluuden ja ihmisten välittäjänä, sanansaattajana. Muut jumaluudet ovat toisen kategorian käsitteellistä joukkoa. Mytologioilla on sisältönsä ja merkityksensä, kullakin omansa, ja vieläpä jokaisella seurauksensa. Kaikki ei ole samaa.
Tämä on myös kehumista (ainakin vähän).
Finlandia-romaaneista kirjoitan lisää tod. näk. tuonnempana, mutta sanonpa tämänkin (kliseen), mitä on naureskeltu varmaan jokaisessa viimeaikaisessa spontaanissa kirjallisuuskeskustelussa: kuusi naisten kirjoittamaa romaania ehdolla, no problem, mutta annas olla jos olisi ollut kuusi miesten kirjoittamaa, niin what the hell!
Kovin katsovat tuoreet finlandistit menneeseen, historia on hip just now. Nykyhetkeen ei sijoitu yksikään romaani. Aikalaiskuvaukset loistavat poissaolollaan, vaikka toki nykyihmisestä voidaan puhua historiallisten henkilöiden kautta ja suulla. Mutta silti.
torstai 3. marraskuuta 2011
Jatkuvasti happy
Onnellisuus on monen nykyihmisen päämäärä. Puhutaan jopa onnellisuuspolitiikasta eli saadakseen kannatusta poliitikkojen kannattaa huolehtia äänestäjiensä onnellisuudesta. Mutta entäpä jos onni on kiinni geeneistä? Oikeat geenit ja olet forever happy!
Rickhard Powersin kiinnostavassa romaanissa Suopeus (Gummerus, suom. Raimo Salminen) nuori arabitaustainen opiskelija Thassadit Amzwarin saa kutsumanimen Neiti Suopea, sillä hän synnyttää ympärilleen hyvää henkeä ja myönteisyyttä. Neiti on itse valoisuus, vaikka on perheineen käynyt läpi kotimaassaan kauheuksia.
Kauheus on tapahtua myös viattomalle nuorelle naiselle, mutta hän selviää säikähdyksellä. Tapahtuma kuitenkin sysää liikkeelle arvaamattoman mediakohun ja geenitutkija Thomas Kurton näkee tilaisuutensa tulleen. Tiedetoimittaja Tonia Schiff kuuluu myös romaanin henkilögalleriaan.
Kirjan eräänlainen päähenkilö on chicagolainen kirjoittamisen opettaja Russell Stone, jonka kurssilla neiti Suopea käy. Kolmas keskeinen henkilö on psykoterapeutti Candacea Weld, jonka luona Russell käy puhumassa Thassditista, joka myös käy Candacen luona.
Russell Stone lausuu julkisuuteen vaaralliset sanat, että tyttö ehkä kärsii hypertymiasta, pysyvästä onnellisuuden tilasta. Tieto on liian kiinnostava, jotta se jäisi onnellisuutta janovalta massalta huomaamatta. Pysyvästi onnellinen ihminen on luonnonoikku, hänessä on ominaisuus, jota muut tavoittelevat
Suopeus on hyvä kirja, mutta kirjoitettu ehkä liian konstikkaasti, sillä perustarinan päällä on kirjoittamisesta kertova taso, kertojan pusku pintaan. Ikään kuin hyvä tarina ei riittäisi. Kuinka neiti Suopean käy? Voiko onnellisella ihmisellä olla onnellinen loppu?
Kirjan viimeiseltä sivulta poimin ajatuksen: ”Se mitä olemme olleet on yhtä tyhjän kanssa; se mitä tulemme olemaan ylittää ymmärryksemme.”
Suopeus ei ylitä ymmärrystämme, mutta lisää siihen jotain, mikä ei ole yhtä tyhjän kanssa.
Rickhard Powersin kiinnostavassa romaanissa Suopeus (Gummerus, suom. Raimo Salminen) nuori arabitaustainen opiskelija Thassadit Amzwarin saa kutsumanimen Neiti Suopea, sillä hän synnyttää ympärilleen hyvää henkeä ja myönteisyyttä. Neiti on itse valoisuus, vaikka on perheineen käynyt läpi kotimaassaan kauheuksia.
Kauheus on tapahtua myös viattomalle nuorelle naiselle, mutta hän selviää säikähdyksellä. Tapahtuma kuitenkin sysää liikkeelle arvaamattoman mediakohun ja geenitutkija Thomas Kurton näkee tilaisuutensa tulleen. Tiedetoimittaja Tonia Schiff kuuluu myös romaanin henkilögalleriaan.
Kirjan eräänlainen päähenkilö on chicagolainen kirjoittamisen opettaja Russell Stone, jonka kurssilla neiti Suopea käy. Kolmas keskeinen henkilö on psykoterapeutti Candacea Weld, jonka luona Russell käy puhumassa Thassditista, joka myös käy Candacen luona.
Russell Stone lausuu julkisuuteen vaaralliset sanat, että tyttö ehkä kärsii hypertymiasta, pysyvästä onnellisuuden tilasta. Tieto on liian kiinnostava, jotta se jäisi onnellisuutta janovalta massalta huomaamatta. Pysyvästi onnellinen ihminen on luonnonoikku, hänessä on ominaisuus, jota muut tavoittelevat
Suopeus on hyvä kirja, mutta kirjoitettu ehkä liian konstikkaasti, sillä perustarinan päällä on kirjoittamisesta kertova taso, kertojan pusku pintaan. Ikään kuin hyvä tarina ei riittäisi. Kuinka neiti Suopean käy? Voiko onnellisella ihmisellä olla onnellinen loppu?
Kirjan viimeiseltä sivulta poimin ajatuksen: ”Se mitä olemme olleet on yhtä tyhjän kanssa; se mitä tulemme olemaan ylittää ymmärryksemme.”
Suopeus ei ylitä ymmärrystämme, mutta lisää siihen jotain, mikä ei ole yhtä tyhjän kanssa.
perjantai 28. lokakuuta 2011
Kirja kiittää bloggaria
Muotiblogit lienevät luetuimpia blogeja. Mutta blogosfääristä löytyy myös runsain mitoin kirjallisuuteen keskittynyttä toimintaa. Helsingin kirjamessuilla jaettu Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto annettiin tänä vuonna viidelle blogistille, jotka ovat edistäneet lukuharrastusta.
Onnea palkituille!
Blogi sopii hyvin kirjalle.
Blogi on köyhän miehen kustantaja.
Pakko kuitenkin tunnustaa (myös tunnustukset sopivat hyvin blogeihin), että en ole lukenut (saati kuullut) yhdestäkään palkitusta kirjallisuusblogista, mutta kömmähdys tulee nyt korjatuksi.
Loput tästä postauksesta on poikkeuksellisesti lainattu suoraan Finnexpon tiedotteesta, joka esittelee palkitut:
Jessica Andersin suorastaan ahmii kirjoja. Viime vuonna hän luki yli 161 kirjaa ja kirjoitti lähes yhtä vaikuttavan määrän arvosteluja. Bokbabbel-blogista näkee myös, miten kirjallisuuskeskustelu on muuttunut digitaalisessa ajassa. Andersin ylläpitää Twitterissä ja blogissaan päivittäin jatkuvaa keskustelua kirjoista.
Salla Brunou on Sallan lukupäiväkirja -blogissaan jo viiden vuoden ajan kirjoittanut napakoita ja tarkkanäköisiä blogiarvioita niin klassikoista kuin uutuuskirjoistakin. Tässä kuussa hän on muun muassa haastanut lukijoitaan tutustumaan ankaran työnteon kuvauksiin Väinö Linnan, Heikki Turusen, Veikko Huovisen, Hilkka Ravilon, Orvokki Aution ja Arto Salmisen romaaneissa.
Penjami Lehto on intohimoinen lukija, jonka blogi Jäljen ääni sisältää toisinaan hyvinkin pitkiä ja antoisia puntarointeja luetuksi tulleista teoksista. Juuri parhaillaan Jäljen äänessä on meneillään kunniahimoinen kokeilu, viiden osan laajuinen arvostelu Mari Kosken runokirjasta Sch.
Hanna Matilainen kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli.
Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit.
(Suomen Messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto on kunnianosoitus lukemisharrastuksen edistämisestä. Palkinto jaettiin nyt 11.kerran. Palkinto myönnetään vuosittain yksityiselle henkilölle tai yhteisölle, joka on pitkään ja ansiokkaasti edistänyt lukemisharrastusta ja kirjallisuuden asemaa tai muuten omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tutuksi.)
Onnea palkituille!
Blogi sopii hyvin kirjalle.
Blogi on köyhän miehen kustantaja.
Pakko kuitenkin tunnustaa (myös tunnustukset sopivat hyvin blogeihin), että en ole lukenut (saati kuullut) yhdestäkään palkitusta kirjallisuusblogista, mutta kömmähdys tulee nyt korjatuksi.
Loput tästä postauksesta on poikkeuksellisesti lainattu suoraan Finnexpon tiedotteesta, joka esittelee palkitut:
Jessica Andersin suorastaan ahmii kirjoja. Viime vuonna hän luki yli 161 kirjaa ja kirjoitti lähes yhtä vaikuttavan määrän arvosteluja. Bokbabbel-blogista näkee myös, miten kirjallisuuskeskustelu on muuttunut digitaalisessa ajassa. Andersin ylläpitää Twitterissä ja blogissaan päivittäin jatkuvaa keskustelua kirjoista.
Salla Brunou on Sallan lukupäiväkirja -blogissaan jo viiden vuoden ajan kirjoittanut napakoita ja tarkkanäköisiä blogiarvioita niin klassikoista kuin uutuuskirjoistakin. Tässä kuussa hän on muun muassa haastanut lukijoitaan tutustumaan ankaran työnteon kuvauksiin Väinö Linnan, Heikki Turusen, Veikko Huovisen, Hilkka Ravilon, Orvokki Aution ja Arto Salmisen romaaneissa.
Penjami Lehto on intohimoinen lukija, jonka blogi Jäljen ääni sisältää toisinaan hyvinkin pitkiä ja antoisia puntarointeja luetuksi tulleista teoksista. Juuri parhaillaan Jäljen äänessä on meneillään kunniahimoinen kokeilu, viiden osan laajuinen arvostelu Mari Kosken runokirjasta Sch.
Hanna Matilainen kertoo lukevansa mielellään kauhua, fantasiaa ja historiallisia romaaneja. Hän on hyvin laaja-alainen ja -katseinen blogisti ja on tänä syksynä käsitellyt Morren maailma -blogissaan kauden uusien kirjojen ohella muun muassa antiikin kirjallisuutta. Odysseus on hänen mielestään raivostuttava itkupilli.
Hanna Pudaksen Kirjainten virrassa -blogi täytti syyskuussa vuoden, mutta kirjoituksia siihen on kertynyt jo 240, ja blogia on käyty lukemassa yli 55 000 kertaa. Pudas bloggaa nykykirjallisuudesta raikkaasti ja reipasotteisesti. Yksi hänen erityiskiinnostuksen kohteistaan on yhteiskuntakriittiset, omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit.
(Suomen Messusäätiön Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto on kunnianosoitus lukemisharrastuksen edistämisestä. Palkinto jaettiin nyt 11.kerran. Palkinto myönnetään vuosittain yksityiselle henkilölle tai yhteisölle, joka on pitkään ja ansiokkaasti edistänyt lukemisharrastusta ja kirjallisuuden asemaa tai muuten omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tutuksi.)
perjantai 14. lokakuuta 2011
Parasta ennen
Viimeisin lukemani varmasti bestseller on Dan Brownin Da Vinci –koodi. Olen epäilemättä lukenut myös muita bestsellereitä, mutta ne eivät ole olleet sitä Suomessa ja koko maailmassa. Usein käännöskirjojen esittelyteksteissä hehkutetaan, että teos on ollut myyntimenestys Britanniassa tai Ruotsissa.
Olen hiljalleen tavaillut John Sutherlandin kirjaa Bestsellers – A very short Introduction (Oxford Press 2007). Kirjoittaja problematisoi bestseller-käsitettä ja käy lävitse yhdysvaltalaista ja brittiläistä hyvin myyvää kirjallisuutta vuosikymmenten saatossa.
Bestsellerismi synti rapakon takana, koska siellä kirjamarkkinat poikkesivat vanhan mantereen toimintavoista, jotka olivat säädellympiä. Käsite bestseller ilmaantui kirjabisneksen Sutherlandin mukaan aivan1900-luvun alussa.
Sutherland aloittaa kertomalla, että vuonna 1923 myydyin kirja Yhdysvalloissa oli Gertrude Athertonin Black Oxen. Samana vuonna ilmestyi kirja myös seuraavilta tekijöiltä: James Joyce (Odysseus), T. S. Eliot (Autio maa) ja D. H. Lawrence (Aaron´s Road). Kolme viimeksi mainittua kirjailijaa muistetaan nimeltä ja ainakin kahden ensin mainitun vuoden 1923 kirjat myös erittäin hyvin. Sen sijaan moni nykylukija kysyy, kuka oli myyntihuippu G. Atherton? (Vastaus: yli 50 kirjaa julkaissut amerikkalainen kirjailija, aikanaan siis suosittu, vaikutti maan päällä vuosina 1857 - 1948).
Athertonin Black Oxen oli bestseller, koska sen onnistui puhuttelemaan omaa aikaansa. Sen sijaan Joycen ja T.S. Elliotin tekstit ovat jääneet elämään halki vuosikymmenten ja puhutelleet ihmisiä pitkän ajan kuluessa.
Vain aika pystyy olemaan luotettava kriitikko ja seulomaan pysyvän kirjallisuuden katoavasta.
Bestsellerin yksi määritelmä onkin ajassaan hyvin myyvä kirja. Bestsellerit ovat vain harvoin stedy-sellereitä, mutta sitäkin useammin fast-sellereitä. Kun painokset on kiihkolla myyty loppuun, ketään ei enää kiinnosta kirja. Se syö merkityksensä loppuun nopeasti. Kirjalle oli ajassa paikka, mutta se täyttyi nopeasti.
Bestseller ilmestyy aika oikeaan aikaan oikeassa paikassa, vahingossa tai tarkoituksella. Sama kirja väärään aikaan ilmestyessään jää varastoon pölyttymään.
Onko oikeastaan väliä, jos kirja, jota lukee, josta pitää ja joka herättää ajatuksia ja mielihyvää, ei olekaan suosittu tai myy hyvin? Tai entä jos se on jo pari vuotta vanha ja tekijä liki tuntematon?
Olen kuullut ihmisten sanovan, että sen vuoksi he lukevat kirjoja vain myyntilistojen kärjestä, koska heillä on muutenkin vähän aikaa, eivätkä he halua ottaa riskiä, että tuhlaavat aikaansa tosi huonoon kirjaan. Miljoona lukutoukkaa on oikeassa, vai?
Sekin kannattaa rehellisyyden nimissä muistaa, että vaikka teos on bestseller, se ei välttämättä ole huono.
Olen hiljalleen tavaillut John Sutherlandin kirjaa Bestsellers – A very short Introduction (Oxford Press 2007). Kirjoittaja problematisoi bestseller-käsitettä ja käy lävitse yhdysvaltalaista ja brittiläistä hyvin myyvää kirjallisuutta vuosikymmenten saatossa.
Bestsellerismi synti rapakon takana, koska siellä kirjamarkkinat poikkesivat vanhan mantereen toimintavoista, jotka olivat säädellympiä. Käsite bestseller ilmaantui kirjabisneksen Sutherlandin mukaan aivan1900-luvun alussa.
Sutherland aloittaa kertomalla, että vuonna 1923 myydyin kirja Yhdysvalloissa oli Gertrude Athertonin Black Oxen. Samana vuonna ilmestyi kirja myös seuraavilta tekijöiltä: James Joyce (Odysseus), T. S. Eliot (Autio maa) ja D. H. Lawrence (Aaron´s Road). Kolme viimeksi mainittua kirjailijaa muistetaan nimeltä ja ainakin kahden ensin mainitun vuoden 1923 kirjat myös erittäin hyvin. Sen sijaan moni nykylukija kysyy, kuka oli myyntihuippu G. Atherton? (Vastaus: yli 50 kirjaa julkaissut amerikkalainen kirjailija, aikanaan siis suosittu, vaikutti maan päällä vuosina 1857 - 1948).
Athertonin Black Oxen oli bestseller, koska sen onnistui puhuttelemaan omaa aikaansa. Sen sijaan Joycen ja T.S. Elliotin tekstit ovat jääneet elämään halki vuosikymmenten ja puhutelleet ihmisiä pitkän ajan kuluessa.
Vain aika pystyy olemaan luotettava kriitikko ja seulomaan pysyvän kirjallisuuden katoavasta.
Bestsellerin yksi määritelmä onkin ajassaan hyvin myyvä kirja. Bestsellerit ovat vain harvoin stedy-sellereitä, mutta sitäkin useammin fast-sellereitä. Kun painokset on kiihkolla myyty loppuun, ketään ei enää kiinnosta kirja. Se syö merkityksensä loppuun nopeasti. Kirjalle oli ajassa paikka, mutta se täyttyi nopeasti.
Bestseller ilmestyy aika oikeaan aikaan oikeassa paikassa, vahingossa tai tarkoituksella. Sama kirja väärään aikaan ilmestyessään jää varastoon pölyttymään.
Onko oikeastaan väliä, jos kirja, jota lukee, josta pitää ja joka herättää ajatuksia ja mielihyvää, ei olekaan suosittu tai myy hyvin? Tai entä jos se on jo pari vuotta vanha ja tekijä liki tuntematon?
Olen kuullut ihmisten sanovan, että sen vuoksi he lukevat kirjoja vain myyntilistojen kärjestä, koska heillä on muutenkin vähän aikaa, eivätkä he halua ottaa riskiä, että tuhlaavat aikaansa tosi huonoon kirjaan. Miljoona lukutoukkaa on oikeassa, vai?
Sekin kannattaa rehellisyyden nimissä muistaa, että vaikka teos on bestseller, se ei välttämättä ole huono.
torstai 6. lokakuuta 2011
Kerrankin tuttu nobelisti!
Yleensä kirjallisuuden Nobel-palkitut ovat kiinnostavia, mutta entuudestaan tuiki tuntemattomia tekijöitä. Tällä kertaa kävi toisin.
Tulin tietoiseksi Tomas Tranströmeristä joskus 1980-luvun puolivälissä ja ostin jopa hänen koottujen runojensa kokoelman pokkariversiona (Dikter, Månpocket 1984). Jokin runoissa kiehtoi silloista teatteritieteen opiskelijaa (entistä teologian opiskelijaa). Jos en väärin muista, ostin kirjan Tukholmasta.
Yritin jopa itseni iloksi ja ihmiskunnan hyödyksi kääntääkin joitain kirjan runoja. Vuonna 1973 ilmestyneen Elegia-runon kohdalta löydän hapuilevia lyijykynämerkintöjä raakakäännökseksi: ”Avaan ensimmäisen oven / ja siellä on suuri auringon valaisema huone. / Raskas auto aja kadulla ohitse / ja posliinit tärisevät. // Avaan oven numero kaksi. / Ystävät! Te joitte pimeyttä / ja tulitte näkyviksi. // Ovi numero kolme. Ahdas hotellihuone. / Näkymä takakujalle. Lyhty loistaa asfaltilla. / Kokemusten kaunis kuona.”
Jotenkin noin. Sittemmin luin Caj Westerbergin suomennoksen samaisesta runosta kokoelmasta Kootut runot 1954 – 2000 (Tammi, 2001). Westerberg ei puhu takakujasta, vaan syrjäkadusta, lyhty ei hänellä loista vaan säkenöi, posliini ei tärise vaan helisee…
Eniten minua Tranströmerissä kiinnosti hänen kykynsä tunkeutua arkisuuden kuoren lävitse. Ikään kuin hän olisi mystikko tai vähintäänkin antaisi transsendenssille mahdollisuuden. Hän ei pelännyt todellisuuden monikerroksisuutta. En 80-luvulla löytänyt suomalaisilta runoilijoilta vastaavaa otetta.
Ruotsalainen uskontopsykologi Owe Wikström pitää Tranströmerin kirjoja ”sekulaareina hartauskirjoina”. Tranströmerin täyttäessä keväällä 80 vuotta Wikström kirjoitti blogissaan otsikolla ”Runouden lohtu” että Tranströmerin runoudessa on salaisuus, joka avautuu pyhään kohti: ”Hän antaa kielen näkymättömälle. On olemassa halkeama tietoisuudessa – tai paremminkin – rajalinja valveen ja unen välillä. Juuri tällä alueella olemme osallisia toiseen maailmaan”.
Tranströmeristä on Uppsalan yliopistossa tehty opinnäytetyö (1995), jossa hänen runouttaan analysoidaan teologisesti. Jonas Lindbergin mukaan Tranströmer edustaa niin sanottua luonnollista teologiaa eli ymmärtää ikään kuin syntymälähjana luonnostaan todellisuuden läpinäkyvyyden.
P.S. En pidä itseäni Tranströmerin runouden kokonaisuuden ymmärtäjänä, olenpahan lukenut häntä yhden tulkintamahdollisuuden lävitse. Ja luen tulevaisuudessakin.
P.P.S. Viime vuonna samoihin aikoihin postasin päinvastaisissa tunnelmissa otsikolla Nobel ahdistaa taas
Tulin tietoiseksi Tomas Tranströmeristä joskus 1980-luvun puolivälissä ja ostin jopa hänen koottujen runojensa kokoelman pokkariversiona (Dikter, Månpocket 1984). Jokin runoissa kiehtoi silloista teatteritieteen opiskelijaa (entistä teologian opiskelijaa). Jos en väärin muista, ostin kirjan Tukholmasta.
Yritin jopa itseni iloksi ja ihmiskunnan hyödyksi kääntääkin joitain kirjan runoja. Vuonna 1973 ilmestyneen Elegia-runon kohdalta löydän hapuilevia lyijykynämerkintöjä raakakäännökseksi: ”Avaan ensimmäisen oven / ja siellä on suuri auringon valaisema huone. / Raskas auto aja kadulla ohitse / ja posliinit tärisevät. // Avaan oven numero kaksi. / Ystävät! Te joitte pimeyttä / ja tulitte näkyviksi. // Ovi numero kolme. Ahdas hotellihuone. / Näkymä takakujalle. Lyhty loistaa asfaltilla. / Kokemusten kaunis kuona.”
Jotenkin noin. Sittemmin luin Caj Westerbergin suomennoksen samaisesta runosta kokoelmasta Kootut runot 1954 – 2000 (Tammi, 2001). Westerberg ei puhu takakujasta, vaan syrjäkadusta, lyhty ei hänellä loista vaan säkenöi, posliini ei tärise vaan helisee…
Eniten minua Tranströmerissä kiinnosti hänen kykynsä tunkeutua arkisuuden kuoren lävitse. Ikään kuin hän olisi mystikko tai vähintäänkin antaisi transsendenssille mahdollisuuden. Hän ei pelännyt todellisuuden monikerroksisuutta. En 80-luvulla löytänyt suomalaisilta runoilijoilta vastaavaa otetta.
Ruotsalainen uskontopsykologi Owe Wikström pitää Tranströmerin kirjoja ”sekulaareina hartauskirjoina”. Tranströmerin täyttäessä keväällä 80 vuotta Wikström kirjoitti blogissaan otsikolla ”Runouden lohtu” että Tranströmerin runoudessa on salaisuus, joka avautuu pyhään kohti: ”Hän antaa kielen näkymättömälle. On olemassa halkeama tietoisuudessa – tai paremminkin – rajalinja valveen ja unen välillä. Juuri tällä alueella olemme osallisia toiseen maailmaan”.
Tranströmeristä on Uppsalan yliopistossa tehty opinnäytetyö (1995), jossa hänen runouttaan analysoidaan teologisesti. Jonas Lindbergin mukaan Tranströmer edustaa niin sanottua luonnollista teologiaa eli ymmärtää ikään kuin syntymälähjana luonnostaan todellisuuden läpinäkyvyyden.
P.S. En pidä itseäni Tranströmerin runouden kokonaisuuden ymmärtäjänä, olenpahan lukenut häntä yhden tulkintamahdollisuuden lävitse. Ja luen tulevaisuudessakin.
P.P.S. Viime vuonna samoihin aikoihin postasin päinvastaisissa tunnelmissa otsikolla Nobel ahdistaa taas
sunnuntai 2. lokakuuta 2011
Valinta on jo tehty
Kuusi kirjaa on ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi 2011. Ehdokkaat julkistettiin eilen Turun kansainvälisillä kirjamessuilla
Hyvä, että ehdokkaiden määrää on vähennetty. Aikaisemmin tyrkyllä oli kymmenen opusta, mikä on liikaa. Kukaan ei jaksa muistaa niin monta hyvääkään kirjaa. Finlandia-palkinnoistakin kamppailee kuusi teosta.
Tosin tänä vuonna ehdokkaiksi oli tarjolla vain nelisenkymmentä kirjaa, mikä on selvästi vähemmän kuin takavuosina, joten finalistien määrän pudottaminen oli siltäkin osin luontevaa.
Esillä on kiinnostavia ehdokkaita ja erilaisia lajityyppejä, mutta minusta kisa on jo ratkennut.
Veikkaan, että Jari Sarasvuo päätyy Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa ilmoittamaan, että on valinnut Vuoden kristilliseksi kirjaksi Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonnon (Otava).
Se on/olisi hyvä valinta.
Postasin Sihvolan kirjasta viime keväänä otsikolla Suvaitsevaisuuden porteilla
P.S. Katso kaikki ehdokkaat täältä.
Hyvä, että ehdokkaiden määrää on vähennetty. Aikaisemmin tyrkyllä oli kymmenen opusta, mikä on liikaa. Kukaan ei jaksa muistaa niin monta hyvääkään kirjaa. Finlandia-palkinnoistakin kamppailee kuusi teosta.
Tosin tänä vuonna ehdokkaiksi oli tarjolla vain nelisenkymmentä kirjaa, mikä on selvästi vähemmän kuin takavuosina, joten finalistien määrän pudottaminen oli siltäkin osin luontevaa.
Esillä on kiinnostavia ehdokkaita ja erilaisia lajityyppejä, mutta minusta kisa on jo ratkennut.
Veikkaan, että Jari Sarasvuo päätyy Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopussa ilmoittamaan, että on valinnut Vuoden kristilliseksi kirjaksi Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonnon (Otava).
Se on/olisi hyvä valinta.
Postasin Sihvolan kirjasta viime keväänä otsikolla Suvaitsevaisuuden porteilla
P.S. Katso kaikki ehdokkaat täältä.
torstai 22. syyskuuta 2011
Gibranin uusi puoli
Miksi vaikuttavimmat uskoa käsittelevät kirjat ovat usein kaunokirjallisuutta? Omiin kokemuksiinsa perustaen Serafim Seppälä (julkaissut myös nimellä Munkki Serafim) arvelee, että kaunokirjallisuudessa uskonasiat eivät ole abstrakteja vaan ne sidotaan henkilöiden toimintaan ja pohdintoihin, niissä on siten enemmän elämän syvyyttä.
Seppälän Valo jää (Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri, Kirjapaja) sisältää kolme esseetä kolmesta erilaisesta kirjailijasta. Fjodor Dostojevski on selvä valinta tällaiseen kolmikkoon, mutta Nikos Kazantzakis ja erityisesti Kahlil Gibran ovat epätodennäköisempiä valintoja.
Mutta hyvä että valinta kohdistui juuri heihin.
Kirjan ehkä arvokkain anti on juuri Kahlil Gibranin esittely ja hänen teostensa uskonnollisuuden analysointi suomalaiselle lukijakunnalle. Se lienee uutta tietoa monelle. Gibran leimataan helposti ”hörhöksi”, jota hipit lukivat aikoinaan ja nyt new age -väki. Profeetta (1923, tuorein suomennos 2006, Risto Ahti) lienee Gibranin tunnetuin teos.
Gibran syntyi Libanonissa, mutta asui kirjailijan uransa ajan Yhdysvalloissa, joten häntä voisi hyvin pitää yhdysvaltalaisena kirjailijana. Lännessä hän oli idän profeetta, idässä vain uudistusmielinen runoilija. Gibran kuului maroniittikristittyyn sukuun ja suhde Kristukseen on Seppälän mukaan yksi hänen teostensa kantavia teemoja.
Dostojesvki on kirjailijoista vahvimmin kiinni kirkon (ortodoksisen) opetuksessa ja käytännöissä. Hän etsii Jumalaa ja Kristusta kirkon perinteestä käsin. Sen sijaan Gibran ja Kazantzakis ovat kapinallisia ja hylkäävät kirkon, mutta eivät Kristusta. Heille järjestäytynyt kirkko on väärinkäsitys, joka hautaa alleen todellisen Kristuksen.
Gibran ja Kazantzakis ovat myös kirjoittaneet romaaniin Jeesuksesta, Dostojevskikin tiettävästi suunnitteli sellaista. Gibranin teos on Jeesus, ihmisen poika (1928) ja Kazantzakiksen Viimeinen kiusaus (1952), joka tuli suurelle yleisölle tunnetuksi (ja Seppälän mukaan väärintulkituksi) Martin Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus -elokuvan (1988) myötä.
Lukijaa saattaa häiritä Seppälän vahva, joka paikkaan tunkeva ortodoksinen näkökulma, mutta ehkäpä sen vastapainoksi hänen selkeä tyylinsä ja oppineisuutensa tekevät hyvän vaikutuksen.
(Teksti on "gibranisoitu" versio Kotimaassa 8.9. julkaistusta kirja-arviosta)
Seppälän Valo jää (Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri, Kirjapaja) sisältää kolme esseetä kolmesta erilaisesta kirjailijasta. Fjodor Dostojevski on selvä valinta tällaiseen kolmikkoon, mutta Nikos Kazantzakis ja erityisesti Kahlil Gibran ovat epätodennäköisempiä valintoja.
Mutta hyvä että valinta kohdistui juuri heihin.
Kirjan ehkä arvokkain anti on juuri Kahlil Gibranin esittely ja hänen teostensa uskonnollisuuden analysointi suomalaiselle lukijakunnalle. Se lienee uutta tietoa monelle. Gibran leimataan helposti ”hörhöksi”, jota hipit lukivat aikoinaan ja nyt new age -väki. Profeetta (1923, tuorein suomennos 2006, Risto Ahti) lienee Gibranin tunnetuin teos.
Gibran syntyi Libanonissa, mutta asui kirjailijan uransa ajan Yhdysvalloissa, joten häntä voisi hyvin pitää yhdysvaltalaisena kirjailijana. Lännessä hän oli idän profeetta, idässä vain uudistusmielinen runoilija. Gibran kuului maroniittikristittyyn sukuun ja suhde Kristukseen on Seppälän mukaan yksi hänen teostensa kantavia teemoja.
Dostojesvki on kirjailijoista vahvimmin kiinni kirkon (ortodoksisen) opetuksessa ja käytännöissä. Hän etsii Jumalaa ja Kristusta kirkon perinteestä käsin. Sen sijaan Gibran ja Kazantzakis ovat kapinallisia ja hylkäävät kirkon, mutta eivät Kristusta. Heille järjestäytynyt kirkko on väärinkäsitys, joka hautaa alleen todellisen Kristuksen.
Gibran ja Kazantzakis ovat myös kirjoittaneet romaaniin Jeesuksesta, Dostojevskikin tiettävästi suunnitteli sellaista. Gibranin teos on Jeesus, ihmisen poika (1928) ja Kazantzakiksen Viimeinen kiusaus (1952), joka tuli suurelle yleisölle tunnetuksi (ja Seppälän mukaan väärintulkituksi) Martin Scorsesen Kristuksen viimeinen kiusaus -elokuvan (1988) myötä.
Lukijaa saattaa häiritä Seppälän vahva, joka paikkaan tunkeva ortodoksinen näkökulma, mutta ehkäpä sen vastapainoksi hänen selkeä tyylinsä ja oppineisuutensa tekevät hyvän vaikutuksen.
(Teksti on "gibranisoitu" versio Kotimaassa 8.9. julkaistusta kirja-arviosta)
maanantai 12. syyskuuta 2011
Kuka puhuu aforismeja?
Jos fiktiivinen henkilö sanoo viisaan/oivaltavan lauseen, onko se aforismi? Tämä oli ensimmäinen ajatus, joka kysymyksenä nousi mieleeni kun selasin Esa Silanderin toimittamaa Asialliset -kokoelmaa (WSOY).
Asialliset on koottu Kari Hotakaisen tuotannosta ja ilmeisesti myös Hotakaisen lehtihaastatteluista, sillä osa lauseista menee kirjailijan itsensä piikkiin, valtaosa roolihenkilöiden.
Minusta aforismeja ovat sellaiset lauseet, jotka on aforismeiksi kirjoitettu. Toki Hotakainen on kirjailijanlaadultaan aforistinen ja Asiallisiin sisältyy paljon nappiin osuvaa. Silander on aiemmin koonnut vastaavanalaisen kokoelman Jari Tervon tuotannosta, Sivuääniä.
Ensituohtumuksesta selvittyäni, aloin ymmärtää tällaisen kirjan ideaa. Tuote ja helppo lähestyä. Vähän kuin Matti Nykäsen lausahduksista kootut kirjat. Tosin Hotakaisen kohdalla ainakin vähemmän kieli poskella ja läppämielellä.
”Suurin osa kustantamon liikevaihdosta koostuu hyvästä valehtelusta, jossa on kannet ja hinta”, sanoo Kari Hotakainen itse. Fiktiivinen Pete puolestaan toteaa: ”Kirjailija on kaivo, sit kun se on täysi, siitä voi ammentaa.”
Muuten olen sitä mieltä, että Pirkko Saision tuotannosta saisi myös oivallisen ”aforismikoosteen”.
Asialliset on koottu Kari Hotakaisen tuotannosta ja ilmeisesti myös Hotakaisen lehtihaastatteluista, sillä osa lauseista menee kirjailijan itsensä piikkiin, valtaosa roolihenkilöiden.
Minusta aforismeja ovat sellaiset lauseet, jotka on aforismeiksi kirjoitettu. Toki Hotakainen on kirjailijanlaadultaan aforistinen ja Asiallisiin sisältyy paljon nappiin osuvaa. Silander on aiemmin koonnut vastaavanalaisen kokoelman Jari Tervon tuotannosta, Sivuääniä.
Ensituohtumuksesta selvittyäni, aloin ymmärtää tällaisen kirjan ideaa. Tuote ja helppo lähestyä. Vähän kuin Matti Nykäsen lausahduksista kootut kirjat. Tosin Hotakaisen kohdalla ainakin vähemmän kieli poskella ja läppämielellä.
”Suurin osa kustantamon liikevaihdosta koostuu hyvästä valehtelusta, jossa on kannet ja hinta”, sanoo Kari Hotakainen itse. Fiktiivinen Pete puolestaan toteaa: ”Kirjailija on kaivo, sit kun se on täysi, siitä voi ammentaa.”
Muuten olen sitä mieltä, että Pirkko Saision tuotannosta saisi myös oivallisen ”aforismikoosteen”.
perjantai 2. syyskuuta 2011
Enkelit petipuuhissa
Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan kummia. Kuudennen luvun alussa jumalan pojat ottavat ihmistyttäriä vaimoikseen ja he saavat lapsia. Syntyy jättiläisiä, joita Raamattu kutsuu nimellä ”muinaisajan kuuluisat sankarit”.
Tämä arvoituksellinen aikaan juuri ennen Nooa ja vedenpaisumusta sijoittuva kertomus saa jäyhemmänkin mielikuvituksen laukkaamaan. Keitä olivat jumalan pojat? Varsin ilmeisen tulkinnan mukaan he olivat enkeleitä. Raamattu siis kertoo, että enkelit ja ihmiset saivat jälkeläisiä.
Vai saivatko sittenkään? Kirjaimellisen tulkinnan mukaan saivat, ja se johtaa varsin mielenkiintoisiin kuvitelmiin ja mytologioihin. Tähän iskee tekstinkäsittelyohjelmansa yhdysvaltalainen Danielle Trussoni. Hänen romaaninsa Enkelioppi (suom. Sirkka Aulanko, Tammi) ilmestyi viime vuonna ja siitä on tekeillä jo elokuva.
Enkelioppi ottaa todesta enkelit, jotka kerran kulkivat maan päällä ja saivat jälkeläisiä ihmisten kanssa. Näitä jälkeläisiä on Trussonin jännitysfantasian mukaan edelleen keskuudessamme ja heitä kutsutaan nefileiksi, eikä heillä ole hyvät mielessään.
Enkeliopin keskeinen tapahtumapaikka on New Yorkin osavaltiossa sijaitseva Pyhän Rosan luostari, jonka hallussa on paljon enkeleihin liittyvää aineistoa. Päähenkilönä on nuori hyvännäköinen (kuinkas muuten!) nunna, Evangeline.
Keskeisiä henkilöitä ovat myös taidehistorioitsija Verlaine, joka saa toimeksiannon tietämättään nefililtä, sekä sisar Celestine, jonka nuoruusvaiheita Pariisin enkelitieteen akatemiassa seurataan pitkään. Evangelinen perheelläkin on tärkeä rooli kosmisten tapahtumien vaiheissa. Verlainesta tulee väkisinkin mieleen Dan Brownin bestsellereiden sankari Robert Langdon, kuvitteellisen symbologian professori.
Enkelioppia lukiessa tulee myös hetkittäin mieleen kuin lukisi aikuisille kirjoitettua Harry Potteria. Enkeliakatemia on Tylypahka. Yliluonnollisia asioita tapahtuu ja vanhoja voima-aarteita havitellaan. Vauhtia ja tiukkoja tilanteita riittää. Trussoni tuntee lajityypin ja hyppyyttää lukijaa paikasta ja aikakaudesta toiseen.
Trussonin kirjan voi nähdä myös jo reilut parikymmentä vuotta jatkuneen enkelibuumin yhtenä hedelmänä. Sen angelologinen tietämys on yleisesti ottaen kelvollista, joskin suomennoksessa esimerkiksi enkelihierarkioiden nimet hieman onnahtelevat vakiintuneeseen käytäntöön verrattuna. Suomennos puhuu (isolla kirjaimella) Serafeista, Kerubeista Vallassa istuvista, Mahtavista, Hyveellisistä, Voimallista, Ruhtinaista, Arkkienkeleistä ja Enkeleistä. Suomessa on totuttu luettelemaan samaiset Dionysios Areiopagin kehittämän ja Tuomas Akvinolaisenkin kuvaileman yhdeksänportaisen enkelihierarkian luokat seuraavasti: serafit, kerubit, valtaistuimet, herruudet, vallat, voimat, hallitukset, arkkienkelit ja enkelit.
Enkelioppi on kuin onkin varsin viihdyttävä kirja, joka hyödyntää sekä yleistä angelologiaa että ulkokehän kristillisperäistä enkelimytologiaa. Loppuratkaisu ei onneksi ole kaikilta osin itsestään selvä saati niin romanttinen kuin lukija pelkää (juonipaljastus: taidehistorioitsija ja ex-nunna eivät saakaan toisiaan).
Jos hieman ylitulkitsee, kirjasta voi löytää myös toiseutta tutkivan juonteen.
(Teksti julkaistu myös Kirkon tiedotuskeskuksen ylläpitämässä Lukupiiri-blogissa)
Tämä arvoituksellinen aikaan juuri ennen Nooa ja vedenpaisumusta sijoittuva kertomus saa jäyhemmänkin mielikuvituksen laukkaamaan. Keitä olivat jumalan pojat? Varsin ilmeisen tulkinnan mukaan he olivat enkeleitä. Raamattu siis kertoo, että enkelit ja ihmiset saivat jälkeläisiä.
Vai saivatko sittenkään? Kirjaimellisen tulkinnan mukaan saivat, ja se johtaa varsin mielenkiintoisiin kuvitelmiin ja mytologioihin. Tähän iskee tekstinkäsittelyohjelmansa yhdysvaltalainen Danielle Trussoni. Hänen romaaninsa Enkelioppi (suom. Sirkka Aulanko, Tammi) ilmestyi viime vuonna ja siitä on tekeillä jo elokuva.
Enkelioppi ottaa todesta enkelit, jotka kerran kulkivat maan päällä ja saivat jälkeläisiä ihmisten kanssa. Näitä jälkeläisiä on Trussonin jännitysfantasian mukaan edelleen keskuudessamme ja heitä kutsutaan nefileiksi, eikä heillä ole hyvät mielessään.
Enkeliopin keskeinen tapahtumapaikka on New Yorkin osavaltiossa sijaitseva Pyhän Rosan luostari, jonka hallussa on paljon enkeleihin liittyvää aineistoa. Päähenkilönä on nuori hyvännäköinen (kuinkas muuten!) nunna, Evangeline.
Keskeisiä henkilöitä ovat myös taidehistorioitsija Verlaine, joka saa toimeksiannon tietämättään nefililtä, sekä sisar Celestine, jonka nuoruusvaiheita Pariisin enkelitieteen akatemiassa seurataan pitkään. Evangelinen perheelläkin on tärkeä rooli kosmisten tapahtumien vaiheissa. Verlainesta tulee väkisinkin mieleen Dan Brownin bestsellereiden sankari Robert Langdon, kuvitteellisen symbologian professori.
Enkelioppia lukiessa tulee myös hetkittäin mieleen kuin lukisi aikuisille kirjoitettua Harry Potteria. Enkeliakatemia on Tylypahka. Yliluonnollisia asioita tapahtuu ja vanhoja voima-aarteita havitellaan. Vauhtia ja tiukkoja tilanteita riittää. Trussoni tuntee lajityypin ja hyppyyttää lukijaa paikasta ja aikakaudesta toiseen.
Trussonin kirjan voi nähdä myös jo reilut parikymmentä vuotta jatkuneen enkelibuumin yhtenä hedelmänä. Sen angelologinen tietämys on yleisesti ottaen kelvollista, joskin suomennoksessa esimerkiksi enkelihierarkioiden nimet hieman onnahtelevat vakiintuneeseen käytäntöön verrattuna. Suomennos puhuu (isolla kirjaimella) Serafeista, Kerubeista Vallassa istuvista, Mahtavista, Hyveellisistä, Voimallista, Ruhtinaista, Arkkienkeleistä ja Enkeleistä. Suomessa on totuttu luettelemaan samaiset Dionysios Areiopagin kehittämän ja Tuomas Akvinolaisenkin kuvaileman yhdeksänportaisen enkelihierarkian luokat seuraavasti: serafit, kerubit, valtaistuimet, herruudet, vallat, voimat, hallitukset, arkkienkelit ja enkelit.
Enkelioppi on kuin onkin varsin viihdyttävä kirja, joka hyödyntää sekä yleistä angelologiaa että ulkokehän kristillisperäistä enkelimytologiaa. Loppuratkaisu ei onneksi ole kaikilta osin itsestään selvä saati niin romanttinen kuin lukija pelkää (juonipaljastus: taidehistorioitsija ja ex-nunna eivät saakaan toisiaan).
Jos hieman ylitulkitsee, kirjasta voi löytää myös toiseutta tutkivan juonteen.
(Teksti julkaistu myös Kirkon tiedotuskeskuksen ylläpitämässä Lukupiiri-blogissa)
sunnuntai 28. elokuuta 2011
Päähenkilö: Jeesus itse
Mitä ihmettä ajattelee kirjailija, joka ryhtyy kirjoittamaan romaania, jonka päähenkilö on Jeesus? Ainakaan hän ei ajattele kirjoittavansa samaa tarinaa uudestaan, vaan hänellä on mielestään jokin ainutkertainen, uusi tai oivaltava näkökulma jonka hän uskoo tuovan Jeesuksen kertomukseen lisävalaistusta.
Kuten usein tuokin.
Ja jokin Jeesuksessa kiehtoo, sillä hän ei ole mikään harvinainen hahmo romaanin päähenkilönä. Suomessa hänestä ovat kirjoittaneet viime vuosina esimerkiksi Risto Saarinen (Jeesus Jokisen tapaus, 1999, Harri Sirola (Jeesus Enkelipoika Nasaretilainen, 2001) Jukka Pakkanen (Muuan Jeesus, 2004)ja Juha-Pekka Koskinen (Viisi todistajaa, 2005).
Harmittavan vähälle julkiselle huomiolle jäi viime kesäkuun alussa ilmestynyt väitöskirja Jeesus-romaaneista. Teologian tohtori, dosentti Timo Eskola väitteli silloin Helsingin yliopistossa filosofian tohtoriksi aiheenaan 1900-luvun lopun Jeesus-romaani. Väitöskirjan nimi on Evil Gods and Reckless Saviours: Adaptation and Appropriation in Late Twentieth Century Jesus Novels. Väitöskirjassaan Eskola ei käsittele kotimaisia romaaneja, vaan hänen kohteenaan ovat esimerkiksi Norman Mailer (Pojan evankeliumi, 1997, suom.1998), José Saramago (Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, 1991, suom. 1998), Michèle Roberts (The Secret Gospel of Mary Magdalene, 1984) ja Marianne Fredrikson (Marian evankeliumi, alkup. ja suom. 1997).
Eskolan ”Julkeita jumalia ja holtittomia vapahtajia” -tutkimuksen tulos on, että kirjailijat muotoilevat uusiksi Uuden testamentin Jeesus-kuvaa ja nousevat Raamatun uskomuksia vastaan sekä purkavat kristillisiä perinteisiä opinkäsityksiä. Eskola tunnistaa Nietzschen hahmon Jeesus-romaanien taustavaikuttajana, jonka vuoksi Jumala nähdään kirjoissa enemmän tai vähemmän raakana hirviönä, joka orjuuttaa ihmisiä.
Niin ikään Eskola analysoi, että moderneissa Jeesus-romaaneissa Jeesus halveksii opillista juutalaisuutta ja lakkaa olemasta juutalainen ja jopa hyökkää juutalaisuutta vastaan. Tämän Eskola arvelee johtuvan siitä, että ”länsimainen kulttuuri kuljettaa yhä pinnan alla antijudaistista asennetta”, vaikka yleisesti tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat kannatettavia arvoja.
Kiinnostavia havaintoja.
Kuten usein tuokin.
Ja jokin Jeesuksessa kiehtoo, sillä hän ei ole mikään harvinainen hahmo romaanin päähenkilönä. Suomessa hänestä ovat kirjoittaneet viime vuosina esimerkiksi Risto Saarinen (Jeesus Jokisen tapaus, 1999, Harri Sirola (Jeesus Enkelipoika Nasaretilainen, 2001) Jukka Pakkanen (Muuan Jeesus, 2004)ja Juha-Pekka Koskinen (Viisi todistajaa, 2005).
Harmittavan vähälle julkiselle huomiolle jäi viime kesäkuun alussa ilmestynyt väitöskirja Jeesus-romaaneista. Teologian tohtori, dosentti Timo Eskola väitteli silloin Helsingin yliopistossa filosofian tohtoriksi aiheenaan 1900-luvun lopun Jeesus-romaani. Väitöskirjan nimi on Evil Gods and Reckless Saviours: Adaptation and Appropriation in Late Twentieth Century Jesus Novels. Väitöskirjassaan Eskola ei käsittele kotimaisia romaaneja, vaan hänen kohteenaan ovat esimerkiksi Norman Mailer (Pojan evankeliumi, 1997, suom.1998), José Saramago (Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, 1991, suom. 1998), Michèle Roberts (The Secret Gospel of Mary Magdalene, 1984) ja Marianne Fredrikson (Marian evankeliumi, alkup. ja suom. 1997).
Eskolan ”Julkeita jumalia ja holtittomia vapahtajia” -tutkimuksen tulos on, että kirjailijat muotoilevat uusiksi Uuden testamentin Jeesus-kuvaa ja nousevat Raamatun uskomuksia vastaan sekä purkavat kristillisiä perinteisiä opinkäsityksiä. Eskola tunnistaa Nietzschen hahmon Jeesus-romaanien taustavaikuttajana, jonka vuoksi Jumala nähdään kirjoissa enemmän tai vähemmän raakana hirviönä, joka orjuuttaa ihmisiä.
Niin ikään Eskola analysoi, että moderneissa Jeesus-romaaneissa Jeesus halveksii opillista juutalaisuutta ja lakkaa olemasta juutalainen ja jopa hyökkää juutalaisuutta vastaan. Tämän Eskola arvelee johtuvan siitä, että ”länsimainen kulttuuri kuljettaa yhä pinnan alla antijudaistista asennetta”, vaikka yleisesti tasa-arvo ja suvaitsevaisuus ovat kannatettavia arvoja.
Kiinnostavia havaintoja.
sunnuntai 21. elokuuta 2011
Elämä haastaa konservatiivin
Luin viikonloppuna Kirsti Ellilän pappis-trilogian viimeisen osan Ristiaallokoa (Karisto). Huonomminkin voisi lauantainsa käyttää, paljon huonommin. - Tässä pikainen ensitunnelma.
Kahdessa ensimmäisessä kirjassa pääosassa on Matleena, naistelogi josta tulee pappia. Hänen miehensä Aulis on Timoteus-yhteisön (ääntyy suunnilleen: Luther-säätiö) pappi, joka järkyttyy vaimona uravalinnasta.
Tule avioero. Sen jälkimainingeissa liikkuu kakkososa Pelastusrenkaita.
Kolmas osa keskittyy kuvaamaan Aulista. Ja sympaattisesti kuvaakin. Maailma vain ajaa ohitse, kun mies pysyy periaatteissaan. Myös uskonyhteisön kulissien takana sattuu ja tapahtuu, vaikka sitäkään ei haluta nähdä.
Ellilän trilogia on salaviisas. Suosittelen, varsinkin jos kirkollinen alakulttuuritodellisuus kiinnostaa. – Olisi hauska kuulla jonkun itsensä vanhauskoiseksi ja tunnustukselliseksi määrittelevän kommentit trilogiasta. Naurattaako? Itkettääkö?
(Eräs itsensä koservatiiviseksi mieltävä tuttava kyllä sanoi nauttineensa ykkösosasta Pappia kyydissä.)
Minua trilogia hymyilytti, mutta ei lainkaan ilkeästi.
Kahdessa ensimmäisessä kirjassa pääosassa on Matleena, naistelogi josta tulee pappia. Hänen miehensä Aulis on Timoteus-yhteisön (ääntyy suunnilleen: Luther-säätiö) pappi, joka järkyttyy vaimona uravalinnasta.
Tule avioero. Sen jälkimainingeissa liikkuu kakkososa Pelastusrenkaita.
Kolmas osa keskittyy kuvaamaan Aulista. Ja sympaattisesti kuvaakin. Maailma vain ajaa ohitse, kun mies pysyy periaatteissaan. Myös uskonyhteisön kulissien takana sattuu ja tapahtuu, vaikka sitäkään ei haluta nähdä.
Ellilän trilogia on salaviisas. Suosittelen, varsinkin jos kirkollinen alakulttuuritodellisuus kiinnostaa. – Olisi hauska kuulla jonkun itsensä vanhauskoiseksi ja tunnustukselliseksi määrittelevän kommentit trilogiasta. Naurattaako? Itkettääkö?
(Eräs itsensä koservatiiviseksi mieltävä tuttava kyllä sanoi nauttineensa ykkösosasta Pappia kyydissä.)
Minua trilogia hymyilytti, mutta ei lainkaan ilkeästi.
maanantai 1. elokuuta 2011
Eettistä rönsyilyä
Tieto raskaudesta on yleensä iloinen tapahtuma. Se on odotettu ja siihen latautuu paljon toiveita. Mutta aina kaikki ei käy niin kuin on suunniteltu.
Sikiötutkimuksissa voi paljastua, että kaikki ei ole hyvin. Voi selvitä, että lapsi onkin vammainen.
Näin käy Janne Oran romaanin Tähtien suojatin (Tammi) päähenkilöille, Jukalle ja Iirikselle. Vähä kerrallaan käy ilmi, että he odottavat down-lasta. Mitä tehdä? Riittävän aikaisin saatu varmistus kromosomipoikkeamasta pakottaa vanhemmat ratkaisun eteen: abortti vai vammaisen lapsen synnyttäminen. Jälkimmäinen ratkaisu on tabu. Sitä voidaan pitää jopa itsekkäänä ratkaisuna, joka tulee yhteiskunnalle kalliiksi.
Tähtien suojatin kertoja ja keskushenkilö on Jukka, ihmisoikeusjärjestön tiedottaja. Hän suhtautuu isyyteenkin pelonsekaisesti, puhumattakaan vammaisen lapsen synnyttämiseen. Ora kuvaa Jukan vastahankaa ja hidasta kypsymistä Iiriksen ratkaisuun. Iiris lähtee alusta asti siitä, että hän pitää lapsen. Jukka kokee olevansa ulkopuolinen, jonka mielipiteellä ei oikeasti ole arvoa. Merkittävä osa kirjasta on Jukan rimpuilua ja pähkäilyä.
Mainiossa kohtauksessa Jukka näkee kadulla äidin down-lapsen kanssa ja lähtee seuraamaan heitä. Nainen lapsineen menee uimahalliin ja Jukka seuraa perässä. Hallissa on menossa vammaisten lasten uintihetki ja Jukka tarkkailee lapsia ja äitejä.
Tähtien suojatissa on hieman liikaa teemoja ja tavaraa, se rönsyilee. Iiriksen veli on lääkäri, joka toimii asiantuntijana sikiödiagnostiikka pohtivassa työryhmässä. Veljestä ei tosin ole paljona apua Jukalle. Lisäksi Iiriksen isoisä on myös lääkäri, jonka menneisyydestä paljastuu yhteys pakkosterilointeihin. Romaanin sivujuonteena kulkee myös valko-venäläisen ihmisoikeusaktivistin tarina. Jukan on määrä ”adoptoida” tämä tiedotuksellisesti.
Eettinen pohdinta Tähtien suojatissa tapahtuu käytännössä ilman uskonnollista tai kristillistä viitekehystä. Missään vaiheessa kukaan ei käytä yhtään perinteistä kristillistä argumenttia. Ehkä niitä ei enää tarvita.
Iiriksen päätyminen ratkaisuunsa eli lapsen pitämiseen on sisäsyntyinen, se jää lukijalle arvoitukseksi ellei äitiyttä sinänsä pidä niin suurena voimana. Lopulta Jukka oivaltaa, että on kyse rakkaudesta. Jos on rakkautta, on valmis ottamaan vastaan myös vammaisen lapsen. Mutta miten olla etukäteen varma rakkauden määrästä?
(Kirjoitus julkaistu Kotimaassa 16.6.)
J.K. Romaani on eettisten kysymysten laboratorio. Mitä jos? Tai entäpä jos sittenkin? Se kuinka onnistunut romaani on, riippuu siinä kuvattavien henkilöiden pohdinnan ja toiminnan uskottavuudesta, koskettavuudesta ja merkittävyydestä.
Sikiötutkimuksissa voi paljastua, että kaikki ei ole hyvin. Voi selvitä, että lapsi onkin vammainen.
Näin käy Janne Oran romaanin Tähtien suojatin (Tammi) päähenkilöille, Jukalle ja Iirikselle. Vähä kerrallaan käy ilmi, että he odottavat down-lasta. Mitä tehdä? Riittävän aikaisin saatu varmistus kromosomipoikkeamasta pakottaa vanhemmat ratkaisun eteen: abortti vai vammaisen lapsen synnyttäminen. Jälkimmäinen ratkaisu on tabu. Sitä voidaan pitää jopa itsekkäänä ratkaisuna, joka tulee yhteiskunnalle kalliiksi.
Tähtien suojatin kertoja ja keskushenkilö on Jukka, ihmisoikeusjärjestön tiedottaja. Hän suhtautuu isyyteenkin pelonsekaisesti, puhumattakaan vammaisen lapsen synnyttämiseen. Ora kuvaa Jukan vastahankaa ja hidasta kypsymistä Iiriksen ratkaisuun. Iiris lähtee alusta asti siitä, että hän pitää lapsen. Jukka kokee olevansa ulkopuolinen, jonka mielipiteellä ei oikeasti ole arvoa. Merkittävä osa kirjasta on Jukan rimpuilua ja pähkäilyä.
Mainiossa kohtauksessa Jukka näkee kadulla äidin down-lapsen kanssa ja lähtee seuraamaan heitä. Nainen lapsineen menee uimahalliin ja Jukka seuraa perässä. Hallissa on menossa vammaisten lasten uintihetki ja Jukka tarkkailee lapsia ja äitejä.
Tähtien suojatissa on hieman liikaa teemoja ja tavaraa, se rönsyilee. Iiriksen veli on lääkäri, joka toimii asiantuntijana sikiödiagnostiikka pohtivassa työryhmässä. Veljestä ei tosin ole paljona apua Jukalle. Lisäksi Iiriksen isoisä on myös lääkäri, jonka menneisyydestä paljastuu yhteys pakkosterilointeihin. Romaanin sivujuonteena kulkee myös valko-venäläisen ihmisoikeusaktivistin tarina. Jukan on määrä ”adoptoida” tämä tiedotuksellisesti.
Eettinen pohdinta Tähtien suojatissa tapahtuu käytännössä ilman uskonnollista tai kristillistä viitekehystä. Missään vaiheessa kukaan ei käytä yhtään perinteistä kristillistä argumenttia. Ehkä niitä ei enää tarvita.
Iiriksen päätyminen ratkaisuunsa eli lapsen pitämiseen on sisäsyntyinen, se jää lukijalle arvoitukseksi ellei äitiyttä sinänsä pidä niin suurena voimana. Lopulta Jukka oivaltaa, että on kyse rakkaudesta. Jos on rakkautta, on valmis ottamaan vastaan myös vammaisen lapsen. Mutta miten olla etukäteen varma rakkauden määrästä?
(Kirjoitus julkaistu Kotimaassa 16.6.)
J.K. Romaani on eettisten kysymysten laboratorio. Mitä jos? Tai entäpä jos sittenkin? Se kuinka onnistunut romaani on, riippuu siinä kuvattavien henkilöiden pohdinnan ja toiminnan uskottavuudesta, koskettavuudesta ja merkittävyydestä.
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Ikävä Proustia
Tunnustan, minulla on ikävä Kadonnutta aikaa etsimässä. Marcel Proustia ja hänen suurta kaunokirjallista verkostoaan. Sain kirjan luettua ja ensimmäisen osan, Combrayn, heti perään toistamiseen. Saavutin päämäärän, näin verhon taakse kaikkein pyhimpään, mutta jouduin palamaan arkeen.
Proustin lukeminen oli juhlaa. Ajatonta ja oivaltavaa. Viihdyin romaanin maailmassa ja sen henkilöistä alkoi tulla tuttuja. Lukiessani huomasin miettiväni myös omaa elämääni ja muistoja.
Kadonneen ajan lukeminen oli ehkä enemmän prosessi, kuin minkään aikaisemmin lukemani romaanin aikaansaama. Prosessi kulki kymmenen osan lävitse ja tuntuu jatkuvan vieläkin.
Project Proustini kesti parisen kuukautta. Sinä aikana luin vain yhden muun kirjan, Jarkko Sipilän dekkarin Katumurha. Sen luin tietokoneen ruudulta, sillä olin ostanut s-kirjan jo talvella. Helppo sitä oli lukea, mutta kovin heppoiselta suomalaispoliisien työnkuvaus tuntui Proustiin verrattuna. Ei synnyttänyt minussa prosessia, paitsi että sitä pohdin, miltä kokonaisen s-kirjan lukeminen tuntuu ja rasittuvatko silmät.
Olen hiljakseen tavaillut (taas!) Olaf Lagergrantzin johdantoteosta Proustia lukiessa. Sen synnyttämässä jälkilämmössä katson, kuinka kadonneen ajan henkilöt katoavat maisemaan ylle nousevaan sumuun. He poistuvat muistini syvyyteen ja – mikäli Proustiin on uskominen – voivat palata näkyviin kun alan taas lukea kirjaa, kun heittäydyn hänen luomistyönsä kannattelemaksi.
Uskon ja toivon, että sellainenkin aika vielä koittaa.
Proustin lukeminen oli juhlaa. Ajatonta ja oivaltavaa. Viihdyin romaanin maailmassa ja sen henkilöistä alkoi tulla tuttuja. Lukiessani huomasin miettiväni myös omaa elämääni ja muistoja.
Kadonneen ajan lukeminen oli ehkä enemmän prosessi, kuin minkään aikaisemmin lukemani romaanin aikaansaama. Prosessi kulki kymmenen osan lävitse ja tuntuu jatkuvan vieläkin.
Project Proustini kesti parisen kuukautta. Sinä aikana luin vain yhden muun kirjan, Jarkko Sipilän dekkarin Katumurha. Sen luin tietokoneen ruudulta, sillä olin ostanut s-kirjan jo talvella. Helppo sitä oli lukea, mutta kovin heppoiselta suomalaispoliisien työnkuvaus tuntui Proustiin verrattuna. Ei synnyttänyt minussa prosessia, paitsi että sitä pohdin, miltä kokonaisen s-kirjan lukeminen tuntuu ja rasittuvatko silmät.
Olen hiljakseen tavaillut (taas!) Olaf Lagergrantzin johdantoteosta Proustia lukiessa. Sen synnyttämässä jälkilämmössä katson, kuinka kadonneen ajan henkilöt katoavat maisemaan ylle nousevaan sumuun. He poistuvat muistini syvyyteen ja – mikäli Proustiin on uskominen – voivat palata näkyviin kun alan taas lukea kirjaa, kun heittäydyn hänen luomistyönsä kannattelemaksi.
Uskon ja toivon, että sellainenkin aika vielä koittaa.
tiistai 12. heinäkuuta 2011
Mystisen kokemuksen äärellä
No, löytyikö se kadonnut aika? En ole varma mutta luulisin. Mikäli on uskominen Proustin romaaniin, kadonnut aika on mahdollista palauttaa muistiin (ja elää se uudestaan) vain kirjallisena teoksena.
Sain luettua lävitse Marcel Proustin romaanin Kadonnutta aikaa etsimässä. Projekti kesti kolmisen kuukautta. Kymmenen osaa ja noin 3000 sivua. En kiirehtinyt, vaan luin rauhallisesti, yleensä pieniä rupeamia kerrallaan, aamuin illoin ja pitkin päivää. Vain suomennoksen kahdeksannen (Vanki) ja yhdeksännen (Pakenija) osan ahmin eli luin parissa päivässä.
Olo on hieman hölmistynyt ja yllättynyt. Se on täytetty. Nyt tiedän mistä legendaarisessa romaanissa on kyse. Vai tiedänkö sittenkään? Se on laaja kudos, jossa on juonteita eri suuntiin ja josta lukija voi ottaa omansa ja syventyä siihen. Ymmärrän hyvin teoksen maineen kulttikirjana. Taidan itsekin jo kuulua pikkuisen À la recherche du temps perdu -kultin harjoittajiin.
Viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika (suom. Annikki Suni, Otava 2007), hyppää toistakymmentä vuotta eteenpäin edellisten osan tapahtumista. Kertoja palaa pitkän parantolajakson jälkeen Pariisiin vuonna 1916. Aiemmin hän käynyt pääkaupungissa lyhyesti vain vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota sanelee tunnelman, vaikka rintama onkin kaukana. Kertojan hyvä ystävä Robert de Saint-Loup kaatuu taiteluissa.
Kertoja tekee tilinsä selviksi kerran niin kaipaamansa ja ihailemansa seurapiiriin kanssa. Salongit ja niiden henkevät aateliset ja kulttuurihenkilöt näyttäytyvät nyt entistä irvokkaampina, ylimeikattuina näyttelijöinä, jotka sätkyttelevät kiinni menneisyyden kulttuurisissa ja psykologisissa hämähäkinverkoissa. Kertojan lapsuuden ja nuoruuden maailma lakkaa olemasta ja jotain uutta on syntymässä tilalle. Menneisyys on kertojalle kuitenkin kokemisen ja ymmärtämisen lähtökohta, joten hänen on päästävä siitä selvyteen.
Kuvaamalla tuntemiaan ihmisiä ja pohtimalla omaa suhdettaan muistoihinsa kertoja rakentaa lukijan silmien eteen valtavan lasimaalauksen, jonka lävitse valo siivilöityy ja kutsuu katsojaa astumaan maalauksen läpi aikaan jota ei enää ole, mutta joka silti elää kirjallisena luomuksena.
Proust (kertoja) väittää, että me muutumme ajan saatossa niin, että olemme eri ihminen kuin hän, joka esimerkiksi kuunteli äidin lukemaa kirjaa tai rakasti meren rannalla tapaamaansa tyttöä. Mutta jokin yhdistää silloista ja nykyistä minäämme: muistot, jotka olivat todellisuutta entiselle minällemme, mutta jotka kytkevät tapahtumat osaksi myös nykyistä minäämme. Meidät on kutsuttu nauttimaan menneisyyden olemuksesta uudestaan.
Keroja pohtii - nyt jo kirjailijan kutsumuksestaan tietoisena: "Vaikka uskoinkin, että elämän syvin totuus piilee taiteessa, ja vaikka en toisaalta kyennytkään sellaisiin muistiponnistuksiin joita olisi tarvittu, jotta olisin edelleen voinut rakastaa Albertinea tai yhä edelleen surra isoäitiä, minä mietin saattaisiko sellainen taideteos, josta nuo kaksi vainajarukkaa eivät tietäisi mitään, tosiaan merkitä heidän elämänsä ja kohtalonsa täyttymystä." Ja vielä enemmän: "Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat paljastaneet minulle totuuksia ja jotka nyt olivat poissa, näyttivät minusta eläneen elämän josta oli ollut hyötyä vain minulle - aivan kuin he olisivat kuolleetkin minun edestäni."
Tunnen alamittaisuutta yrittäessäni puhua Proustin romaanijättiläisestä. Voisin painottaa sosiologista näkökulmaa ja analysoida ranskalaista luokkayhteiskuntaa, jonka kuvaamisessa Proust on tikarinterävä tai ihmetellä sitä psykologista rehellisyyttä ja ymmärryskykyä, jolla kirjan kertoja kuvaa sekä tapaamiaan ihmisiä että itseään. Homoseksuaalisuus on sekin yksi kantavista teemoista, kuten mustasukkaisuus. Teoksen rakenteen pohdinta on myös oman messunsa arvoinen.
Pyörryttävän huumaavassa romaanissa on ehkä sittenkin pohjimmiltaan kyse mystisistä kokemuksista, arkisista tapahtumista, joihin latautuu olemassaolon ytimiin meneviä vaikutelmia, ajatuksia ja mieltä ravistavia tunteita. Lehmuksenkukkateehen kastetun madeleineleivoksen maku ja tuoksu synnyttävät maailmoita (aiheesta on kirjoitettu metritolkulla, sillä ovathan tee ja leivos kirjan keskeisiä symboleja) ja antavat kertojan elämälle syvyysrakenteen, josta nousevat onni ja elämän mielekkyys.
Kadonnutta aikaa etsimässä ei varsinaisesti ole lainkaan uskonnollinen teos, mutta mystisen kokemuksen näkökulmasta tarkasteltuna siihen sisältyy paljoin transsendentaalista merkityssisältöä, josta on vain lyhyt matka todellisuuden monikerroksisuuteen, joka puolestaan on yksi uskonnollisen maailmankuvan peruspilareita. Maailma on enemmän kuin vain se mikä näkyy. Ihmismieli näkee todellisuudessa myös näkymätöntä, mikä ei välttämättä ole yliluonnollista, vaan omaan kokemukseen, muistoihin ja ajan mysteeriin liittyvää.
Saatuani Jälleenlöydetyn ajan luettua, aloin lukea uudestaan sarjan ensimmäistä osaa Combray. Nyt ymmärrän lukemani paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, sillä moni arvoituksellinen viittaus asettuu yhteyksiinsä ja moni myöhempi viittaus saa ymmärrettävän (joskin usein yllättävän) kaikupohjan.
Pitäisköhän muutkin osat lukea uudestaan?
Sain luettua lävitse Marcel Proustin romaanin Kadonnutta aikaa etsimässä. Projekti kesti kolmisen kuukautta. Kymmenen osaa ja noin 3000 sivua. En kiirehtinyt, vaan luin rauhallisesti, yleensä pieniä rupeamia kerrallaan, aamuin illoin ja pitkin päivää. Vain suomennoksen kahdeksannen (Vanki) ja yhdeksännen (Pakenija) osan ahmin eli luin parissa päivässä.
Olo on hieman hölmistynyt ja yllättynyt. Se on täytetty. Nyt tiedän mistä legendaarisessa romaanissa on kyse. Vai tiedänkö sittenkään? Se on laaja kudos, jossa on juonteita eri suuntiin ja josta lukija voi ottaa omansa ja syventyä siihen. Ymmärrän hyvin teoksen maineen kulttikirjana. Taidan itsekin jo kuulua pikkuisen À la recherche du temps perdu -kultin harjoittajiin.
Viimeinen osa, Jälleenlöydetty aika (suom. Annikki Suni, Otava 2007), hyppää toistakymmentä vuotta eteenpäin edellisten osan tapahtumista. Kertoja palaa pitkän parantolajakson jälkeen Pariisiin vuonna 1916. Aiemmin hän käynyt pääkaupungissa lyhyesti vain vuonna 1914. Ensimmäinen maailmansota sanelee tunnelman, vaikka rintama onkin kaukana. Kertojan hyvä ystävä Robert de Saint-Loup kaatuu taiteluissa.
Kertoja tekee tilinsä selviksi kerran niin kaipaamansa ja ihailemansa seurapiiriin kanssa. Salongit ja niiden henkevät aateliset ja kulttuurihenkilöt näyttäytyvät nyt entistä irvokkaampina, ylimeikattuina näyttelijöinä, jotka sätkyttelevät kiinni menneisyyden kulttuurisissa ja psykologisissa hämähäkinverkoissa. Kertojan lapsuuden ja nuoruuden maailma lakkaa olemasta ja jotain uutta on syntymässä tilalle. Menneisyys on kertojalle kuitenkin kokemisen ja ymmärtämisen lähtökohta, joten hänen on päästävä siitä selvyteen.
Kuvaamalla tuntemiaan ihmisiä ja pohtimalla omaa suhdettaan muistoihinsa kertoja rakentaa lukijan silmien eteen valtavan lasimaalauksen, jonka lävitse valo siivilöityy ja kutsuu katsojaa astumaan maalauksen läpi aikaan jota ei enää ole, mutta joka silti elää kirjallisena luomuksena.
Proust (kertoja) väittää, että me muutumme ajan saatossa niin, että olemme eri ihminen kuin hän, joka esimerkiksi kuunteli äidin lukemaa kirjaa tai rakasti meren rannalla tapaamaansa tyttöä. Mutta jokin yhdistää silloista ja nykyistä minäämme: muistot, jotka olivat todellisuutta entiselle minällemme, mutta jotka kytkevät tapahtumat osaksi myös nykyistä minäämme. Meidät on kutsuttu nauttimaan menneisyyden olemuksesta uudestaan.
Keroja pohtii - nyt jo kirjailijan kutsumuksestaan tietoisena: "Vaikka uskoinkin, että elämän syvin totuus piilee taiteessa, ja vaikka en toisaalta kyennytkään sellaisiin muistiponnistuksiin joita olisi tarvittu, jotta olisin edelleen voinut rakastaa Albertinea tai yhä edelleen surra isoäitiä, minä mietin saattaisiko sellainen taideteos, josta nuo kaksi vainajarukkaa eivät tietäisi mitään, tosiaan merkitä heidän elämänsä ja kohtalonsa täyttymystä." Ja vielä enemmän: "Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat paljastaneet minulle totuuksia ja jotka nyt olivat poissa, näyttivät minusta eläneen elämän josta oli ollut hyötyä vain minulle - aivan kuin he olisivat kuolleetkin minun edestäni."
Tunnen alamittaisuutta yrittäessäni puhua Proustin romaanijättiläisestä. Voisin painottaa sosiologista näkökulmaa ja analysoida ranskalaista luokkayhteiskuntaa, jonka kuvaamisessa Proust on tikarinterävä tai ihmetellä sitä psykologista rehellisyyttä ja ymmärryskykyä, jolla kirjan kertoja kuvaa sekä tapaamiaan ihmisiä että itseään. Homoseksuaalisuus on sekin yksi kantavista teemoista, kuten mustasukkaisuus. Teoksen rakenteen pohdinta on myös oman messunsa arvoinen.
Pyörryttävän huumaavassa romaanissa on ehkä sittenkin pohjimmiltaan kyse mystisistä kokemuksista, arkisista tapahtumista, joihin latautuu olemassaolon ytimiin meneviä vaikutelmia, ajatuksia ja mieltä ravistavia tunteita. Lehmuksenkukkateehen kastetun madeleineleivoksen maku ja tuoksu synnyttävät maailmoita (aiheesta on kirjoitettu metritolkulla, sillä ovathan tee ja leivos kirjan keskeisiä symboleja) ja antavat kertojan elämälle syvyysrakenteen, josta nousevat onni ja elämän mielekkyys.
Kadonnutta aikaa etsimässä ei varsinaisesti ole lainkaan uskonnollinen teos, mutta mystisen kokemuksen näkökulmasta tarkasteltuna siihen sisältyy paljoin transsendentaalista merkityssisältöä, josta on vain lyhyt matka todellisuuden monikerroksisuuteen, joka puolestaan on yksi uskonnollisen maailmankuvan peruspilareita. Maailma on enemmän kuin vain se mikä näkyy. Ihmismieli näkee todellisuudessa myös näkymätöntä, mikä ei välttämättä ole yliluonnollista, vaan omaan kokemukseen, muistoihin ja ajan mysteeriin liittyvää.
Saatuani Jälleenlöydetyn ajan luettua, aloin lukea uudestaan sarjan ensimmäistä osaa Combray. Nyt ymmärrän lukemani paljon paremmin kuin ensimmäisellä kerralla, sillä moni arvoituksellinen viittaus asettuu yhteyksiinsä ja moni myöhempi viittaus saa ymmärrettävän (joskin usein yllättävän) kaikupohjan.
Pitäisköhän muutkin osat lukea uudestaan?
maanantai 27. kesäkuuta 2011
Rakkaus loppuu kuolemaan
Rakastetun lähtö, toive häneen paluustaan, ristiriitaiset tunteet, sovun mahdollisuus ja äkkiä – tieto rakastetun kuolemasta. Kertoja aloittaa syväsukelluksen mielensä ja muistojensa syövereihin. Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanissuomennoksen yhdeksäs osa (alkuperäisen romaanin kuudes osa) Pakenija (suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 2003) kertoo surusta ja rakkauden häviämisestä, selviämisestä.
Kuultuaan Albertinen - tai kuten kertoja myöhemmin määrittelee ”elämänsä yksilöllisimmän rakkauden” – kuolemasta, hän kiusaa itseään vielä mustasukkaisuudella ja epäilyllä ja penkoo Albertinen muistoa kuin pakkomielteinen ruumiinryöstäjä. Ja äkkiä selviää, että Albertine onkin ollut paheellisesti ja hillittömästä kiinnostunut naisista, vai onko sittenkään? Paljastukset ovat sitä luokkaa, että kertoja ei itsekään usko kaikkea kuulemaansa: hänelle kerrotaan mitä hänen oletetaan haluavan kuulla.
Pakenijassa (Albertine disparue) käydään julmaa tilitystä rakkaussuhteesta, joka näytti olevan ohitse mustasukkaisuuden tukahduttamana, mutta joka sai erosta happea ja roihahti hetkeksi liekkiin vain törmätäkseen fyysiseen kuolemaan. Kertojaa kuvaa itseään väsyneeksi ja tunnistaa itsessään ”raukkamaisen mukavuudenhalun” suhteessaan Albertinen ja hänen muistoonsa.
Pakenijan hyytävin kohtaus liittyy väärin tulkittuun sähkösanomaan. Venetsiassa matkaileva kertoja saa tietää että Albertine onkin elossa. Uutinen ei aiheuta kertojassa iloa, koska surutyön seurauksena Albertine (”kimppu ajatuksia”) oli kadonnut. Havainto, että ei järkyty omasta penseästä reaktiostaan, osoittaa kertojalle, että hän ei itsekään ole enää se sama, hänkin on kadonnut: hän on kuin sairauden jälkeen peiliin katsova mies, joka huomaa muuttuneensa vanhaksi ryppyiskesi valkoinen peruukki päässään. Aikaa johon Albertine kuului, ei enää ole, sen muistot ovat lakanneet elämästä.
Yhdeksättä osaa lukiessa oloni oli jotenkin lopullinen. Teemat alkoivat solmiutua ja kertojan maailmankuva hahmottua. Puolet kirjasta kertoo surusta ja suhteesta Albertineen. Sitten seuraa kolme lyhyempää lukua, joista ensimmäinen kertoo kohtaamisesta lapsuudenrakastettu Gilberten kanssa, toinen äidin kanssa tehdystä Venetsian matkasta ja kolmas Robert de Saint-Luoupesta, kertojan ystävästä, joka avioituu Gilberten kanssa. Saint-Loupista paljastuu myös biseksaalinen puoli ja hän näyttäytyy ”paheiden ruhtinaan”, paroni de Garlusin nuorempana varjona. Hyvä ystävä on myös paha ystävä.
Pakenijassa on paljon psykologista runollisuutta, kuten tämä surutyön täydellisyyttä kuvaava: ”Mielentilasta, joka tuona kaukaisena vuonna oli ollut minulle yhtä pitkää kidutusta, ei ollut jäljellä mitään. Sillä tässä maailmassa missä kaikki kuluu, kaikki katoaa, on jotakin, mikä raunioituu, mikä tuhoutuu vielä täydellisemmin, jättää vielä vähemmän jälkiä kuin kauneus: se on suru.” ( suom. Inkeri Tuomikoski)
Suorastaan pelonsekaisin tuntein odotan viimeistä osaa, nimeltään Jälleen löydetty aika. Tekisi mieleni siirtää sen lukemista tuonnemmaksi.
Kuultuaan Albertinen - tai kuten kertoja myöhemmin määrittelee ”elämänsä yksilöllisimmän rakkauden” – kuolemasta, hän kiusaa itseään vielä mustasukkaisuudella ja epäilyllä ja penkoo Albertinen muistoa kuin pakkomielteinen ruumiinryöstäjä. Ja äkkiä selviää, että Albertine onkin ollut paheellisesti ja hillittömästä kiinnostunut naisista, vai onko sittenkään? Paljastukset ovat sitä luokkaa, että kertoja ei itsekään usko kaikkea kuulemaansa: hänelle kerrotaan mitä hänen oletetaan haluavan kuulla.
Pakenijassa (Albertine disparue) käydään julmaa tilitystä rakkaussuhteesta, joka näytti olevan ohitse mustasukkaisuuden tukahduttamana, mutta joka sai erosta happea ja roihahti hetkeksi liekkiin vain törmätäkseen fyysiseen kuolemaan. Kertojaa kuvaa itseään väsyneeksi ja tunnistaa itsessään ”raukkamaisen mukavuudenhalun” suhteessaan Albertinen ja hänen muistoonsa.
Pakenijan hyytävin kohtaus liittyy väärin tulkittuun sähkösanomaan. Venetsiassa matkaileva kertoja saa tietää että Albertine onkin elossa. Uutinen ei aiheuta kertojassa iloa, koska surutyön seurauksena Albertine (”kimppu ajatuksia”) oli kadonnut. Havainto, että ei järkyty omasta penseästä reaktiostaan, osoittaa kertojalle, että hän ei itsekään ole enää se sama, hänkin on kadonnut: hän on kuin sairauden jälkeen peiliin katsova mies, joka huomaa muuttuneensa vanhaksi ryppyiskesi valkoinen peruukki päässään. Aikaa johon Albertine kuului, ei enää ole, sen muistot ovat lakanneet elämästä.
Yhdeksättä osaa lukiessa oloni oli jotenkin lopullinen. Teemat alkoivat solmiutua ja kertojan maailmankuva hahmottua. Puolet kirjasta kertoo surusta ja suhteesta Albertineen. Sitten seuraa kolme lyhyempää lukua, joista ensimmäinen kertoo kohtaamisesta lapsuudenrakastettu Gilberten kanssa, toinen äidin kanssa tehdystä Venetsian matkasta ja kolmas Robert de Saint-Luoupesta, kertojan ystävästä, joka avioituu Gilberten kanssa. Saint-Loupista paljastuu myös biseksaalinen puoli ja hän näyttäytyy ”paheiden ruhtinaan”, paroni de Garlusin nuorempana varjona. Hyvä ystävä on myös paha ystävä.
Pakenijassa on paljon psykologista runollisuutta, kuten tämä surutyön täydellisyyttä kuvaava: ”Mielentilasta, joka tuona kaukaisena vuonna oli ollut minulle yhtä pitkää kidutusta, ei ollut jäljellä mitään. Sillä tässä maailmassa missä kaikki kuluu, kaikki katoaa, on jotakin, mikä raunioituu, mikä tuhoutuu vielä täydellisemmin, jättää vielä vähemmän jälkiä kuin kauneus: se on suru.” ( suom. Inkeri Tuomikoski)
Suorastaan pelonsekaisin tuntein odotan viimeistä osaa, nimeltään Jälleen löydetty aika. Tekisi mieleni siirtää sen lukemista tuonnemmaksi.
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Kuka lohduttaisi Albertinea?
Hiukset nousevat pystyyn kun lukee Vankia, Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisuomennoksen kahdeksatta osaa (suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1994). Kertoja, Marcel Proust-niminen mies, saavuttaa henkistyneessä neuroottisuudessaan ja hienohelmaisessa hulluudessaan (lue: moraalittomassa rehellisyydessään ja tarkkanäköisessä tinkimättömyydessään) uusia sfäärejä. Mustasukkaisuus venyy ja paukkuu romaanissa niin että lukijaa puistattaa.
Kertojan on onnistunut saada Albertine, rakastettunsa, muuttamaan kanssaan kotiinsa (jossa vanhemmat eivät sillä hetkellä asu). Heillä on erilliset huoneet, mutta iltaisin aika kuluu puuhissa, jossa rakastuneiden nuortenparien aika tapaa kulua, keskusteluissa, suudelmissa.
Kertoja on tosiasiallisesti vanginnut Albertinen asuntonsa mustasukkaisuuden hämähäkinseitein. Hän on vakuuttunut, että Albertine tuntee vetoa naisiin, ja pyrkii estämään kaikin keinoin että niin ei pääsi tapahtumaan. Albertine ei saa vapaasti liikkua missään, hänellä on aina mukanaan esiliina, joka raportoi kertojalle päiväkävelyiden yksityiskohdista.
Vanki on kuvaus mustasukkaisuudesta, joka kuin demoni muotoaan muuttaen palaa aina oletetulle rikospaikalle. Se on väkevä varoitus mustasukkaisuuden kaikenkattavasta ja -tuhoavasta voimasta.
Lukijaa hämmentää, sillä Albertine vaikuttaa eri henkilöltä, jonka kertoja tapasi vuosia aikaisemmin Balbecin kylpyläkaupungissa meren rannalla, ja jota ”alkukuvaa” vasten hän peilaa nykyistä ystävätärtään, jonka kanssa aikoo naimisiin. Salasuhdetta ei kuitenkaan paljasteta kenellekään, kertoja uskottelee tuttavilleen että Albertine on hänen serkkunsa.
Proustin (kirjan päähenkilön) mukaan mustasukkaisuus on rakkautta, sillä vain hänestä jota rakastaa voi olla mustasukkainen, ja kun syy olla mustasukkainen katoaa eli kun voi olla täysin varma, että omistaa rakkauden kohteen, katoaa myös rakkaus, koska siinä ei ole enää mitään haastetta tai mielikuvitusta ruokkivaa. Mustasukkaisuus saa polttoaineensa siis rakkaudesta, järkeilee sietämätön kontrollifriikki Marcel. Albertine alistuu lauhkeasti kertojan oikuille ja pyrkii tekemään kaikkensa, jotta olisi mieliksi hänelle. Albertine on kuin kissa, joka kehrää isäntänsä sängynpäädyssä.
Albertinen vaikeasti hahmottuva persoona ja surkea kohtalo vaivasivat minua niin paljon, että turvauduin kirjan luettuani Olaf Lagercrantzin selitys/johdantoteokseen Proustia lukiessa. Sieltä selvisi yksi tulkintamahdollisuus: Albertine edustaa romaanissa miestä, vaikka hänet kuvataan naiseksi. Kotihiirenä liikkuva Albertine oli ulkokirjallisessa maailmassa miespalvelija, jota Proust rakasti. Albertinen muuttuminen vapaaehtoiseksi vangiksi, kertojan mielenliikkeitä myötäileväksi nukkemorsiameksi, on salatun homofantasian kertomista totena heterotarinana. Vai onko?
Homoeroottinen lukutapa on tietysti yksi mahdollisuus, sillä se tuo jotain tolkkua Albertineen, joka muuntuu moneksi henkilöksi, kuten kertojakin toteaa. Mutta teoksen maailmassa Albertine on nainen, jota kertoja epäilee lesbotaipumuksista. Ovatko epäilyt perusteltuja, vai heijastavatko ne enemmän kertojan omia salaisia taipumuksia tai pelkoja?
Vanki päättyy pakoon. Albertine lähtee kertojan yllätykseksi, vaikka on itse vihjaillut lopettavansa suhteen ja on mielessään hekumoinutkin ajatuksella. (Itse asiassa kertoja oli juuri päättänyt itse lähteä Venetsiaa ilman Albertinea.) Albertinen ratkaisu osoittaa, että kertojan päänsisäinen maailma ei hallitsekaan todellisuutta.
Vankiin sisältyy myös pitkä kuvaus Verdurinien luona järjestytystä konsertista, jonka päätteeksi paroni de Charlus – eräänlainen itse itsensä kruunannut homoruhtinas – menettää rakastettunsa ja asemansa. Hänet syöstään valtaistuimelta.
Olen jo aloittanut yhdeksännen osan Pakenija, jonka keskiössä on kertojan aavesärkymäinen suhde Albertineen.
Kertojan on onnistunut saada Albertine, rakastettunsa, muuttamaan kanssaan kotiinsa (jossa vanhemmat eivät sillä hetkellä asu). Heillä on erilliset huoneet, mutta iltaisin aika kuluu puuhissa, jossa rakastuneiden nuortenparien aika tapaa kulua, keskusteluissa, suudelmissa.
Kertoja on tosiasiallisesti vanginnut Albertinen asuntonsa mustasukkaisuuden hämähäkinseitein. Hän on vakuuttunut, että Albertine tuntee vetoa naisiin, ja pyrkii estämään kaikin keinoin että niin ei pääsi tapahtumaan. Albertine ei saa vapaasti liikkua missään, hänellä on aina mukanaan esiliina, joka raportoi kertojalle päiväkävelyiden yksityiskohdista.
Vanki on kuvaus mustasukkaisuudesta, joka kuin demoni muotoaan muuttaen palaa aina oletetulle rikospaikalle. Se on väkevä varoitus mustasukkaisuuden kaikenkattavasta ja -tuhoavasta voimasta.
Lukijaa hämmentää, sillä Albertine vaikuttaa eri henkilöltä, jonka kertoja tapasi vuosia aikaisemmin Balbecin kylpyläkaupungissa meren rannalla, ja jota ”alkukuvaa” vasten hän peilaa nykyistä ystävätärtään, jonka kanssa aikoo naimisiin. Salasuhdetta ei kuitenkaan paljasteta kenellekään, kertoja uskottelee tuttavilleen että Albertine on hänen serkkunsa.
Proustin (kirjan päähenkilön) mukaan mustasukkaisuus on rakkautta, sillä vain hänestä jota rakastaa voi olla mustasukkainen, ja kun syy olla mustasukkainen katoaa eli kun voi olla täysin varma, että omistaa rakkauden kohteen, katoaa myös rakkaus, koska siinä ei ole enää mitään haastetta tai mielikuvitusta ruokkivaa. Mustasukkaisuus saa polttoaineensa siis rakkaudesta, järkeilee sietämätön kontrollifriikki Marcel. Albertine alistuu lauhkeasti kertojan oikuille ja pyrkii tekemään kaikkensa, jotta olisi mieliksi hänelle. Albertine on kuin kissa, joka kehrää isäntänsä sängynpäädyssä.
Albertinen vaikeasti hahmottuva persoona ja surkea kohtalo vaivasivat minua niin paljon, että turvauduin kirjan luettuani Olaf Lagercrantzin selitys/johdantoteokseen Proustia lukiessa. Sieltä selvisi yksi tulkintamahdollisuus: Albertine edustaa romaanissa miestä, vaikka hänet kuvataan naiseksi. Kotihiirenä liikkuva Albertine oli ulkokirjallisessa maailmassa miespalvelija, jota Proust rakasti. Albertinen muuttuminen vapaaehtoiseksi vangiksi, kertojan mielenliikkeitä myötäileväksi nukkemorsiameksi, on salatun homofantasian kertomista totena heterotarinana. Vai onko?
Homoeroottinen lukutapa on tietysti yksi mahdollisuus, sillä se tuo jotain tolkkua Albertineen, joka muuntuu moneksi henkilöksi, kuten kertojakin toteaa. Mutta teoksen maailmassa Albertine on nainen, jota kertoja epäilee lesbotaipumuksista. Ovatko epäilyt perusteltuja, vai heijastavatko ne enemmän kertojan omia salaisia taipumuksia tai pelkoja?
Vanki päättyy pakoon. Albertine lähtee kertojan yllätykseksi, vaikka on itse vihjaillut lopettavansa suhteen ja on mielessään hekumoinutkin ajatuksella. (Itse asiassa kertoja oli juuri päättänyt itse lähteä Venetsiaa ilman Albertinea.) Albertinen ratkaisu osoittaa, että kertojan päänsisäinen maailma ei hallitsekaan todellisuutta.
Vankiin sisältyy myös pitkä kuvaus Verdurinien luona järjestytystä konsertista, jonka päätteeksi paroni de Charlus – eräänlainen itse itsensä kruunannut homoruhtinas – menettää rakastettunsa ja asemansa. Hänet syöstään valtaistuimelta.
Olen jo aloittanut yhdeksännen osan Pakenija, jonka keskiössä on kertojan aavesärkymäinen suhde Albertineen.
torstai 16. kesäkuuta 2011
Hah, hah, vanha vitsi!
Hämmästykseni oli eittämättä melkoinen, kun sateisena päivänä istuin Stockmannin kellarikerroksen kahvilassa ja luin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kahdeksatta osaa, Vanki. Sen sivulla 196 oli vitsi.
Mutta mikä visti? Vanha ja kulunut, tuttu ja turvallinen sekä mielenterveysvitsinä että uskonnollisena vitsinä. Tiettävästi sen pohjalta on rippikoululeirien iltaohjelmissa esitetty sketsejäkin.
Onko Proust keksinyt kyseisen vitsin, vai kertooko hän jo omana aikaan tunnettua juttua? Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi vuosina 1913-27 (Proust kuoli 1922). Vanhasta vitsistä joka tapauksessa on kysymys, kuten niin monen muunkin vitsin kohdalla. Kierrätys on huumorin luontainen liikuntamuoto.
Ja näin se menee:
”Terveet ihmiset eivät voi olla pelästymättä kun hullu, joka on kirjoittanut ihmeen kauniin runon, selitettyään heille ensin mitä järkevimmin perustein että hänet on suljettu sairaalaan erehdyksessä, häijyn vaimonsa toimesta, rukoiltuaan heitä puhumaan ylilääkärille, itkettyään pakollisia ja kiusallisia suhteitaan muihin potilaisiin päättääkin puheensa näin: Tuo tuolla joka kohta tulee pihalla puhumaan minulle, jonka seuraa minun on siedettävä, luulee olevansa Jeesus Kristus. Ja sehän jo riittää todistamaan millaisten hullujen kanssa minut on suljettu tänne, koska Jeesus Kristus olen minä.” (suom. Inkeri Tuomikoski 1989)
Hyvillä vitseillä ei ole tekijänoikeuksia, sillä ne säntäävät salamana maailmalle jo ennen kuin kertoja on ehtinyt sulkea suunsa.
P.S. Sama vitsi esiintyy myös sarjan yhdeksänneksessä osassa Pakenija.
Mutta mikä visti? Vanha ja kulunut, tuttu ja turvallinen sekä mielenterveysvitsinä että uskonnollisena vitsinä. Tiettävästi sen pohjalta on rippikoululeirien iltaohjelmissa esitetty sketsejäkin.
Onko Proust keksinyt kyseisen vitsin, vai kertooko hän jo omana aikaan tunnettua juttua? Kadonnutta aikaa etsimässä ilmestyi vuosina 1913-27 (Proust kuoli 1922). Vanhasta vitsistä joka tapauksessa on kysymys, kuten niin monen muunkin vitsin kohdalla. Kierrätys on huumorin luontainen liikuntamuoto.
Ja näin se menee:
”Terveet ihmiset eivät voi olla pelästymättä kun hullu, joka on kirjoittanut ihmeen kauniin runon, selitettyään heille ensin mitä järkevimmin perustein että hänet on suljettu sairaalaan erehdyksessä, häijyn vaimonsa toimesta, rukoiltuaan heitä puhumaan ylilääkärille, itkettyään pakollisia ja kiusallisia suhteitaan muihin potilaisiin päättääkin puheensa näin: Tuo tuolla joka kohta tulee pihalla puhumaan minulle, jonka seuraa minun on siedettävä, luulee olevansa Jeesus Kristus. Ja sehän jo riittää todistamaan millaisten hullujen kanssa minut on suljettu tänne, koska Jeesus Kristus olen minä.” (suom. Inkeri Tuomikoski 1989)
Hyvillä vitseillä ei ole tekijänoikeuksia, sillä ne säntäävät salamana maailmalle jo ennen kuin kertoja on ehtinyt sulkea suunsa.
P.S. Sama vitsi esiintyy myös sarjan yhdeksänneksessä osassa Pakenija.
maanantai 13. kesäkuuta 2011
Tapainturmeluksen lähteillä
Millaista siellä oli? No, Sodoman ja Gomorran meninkiä! – Jos kirjan nimenä on edellä mainitut kaksi raamatunaikaista kaupunkia, niin lukija ajattelee todennäköisesti riettautta ja tapainturmelusta. Siitä on puhe myös Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisuomennoksen seitsemännessä osassa (Sodoma ja Gomorra I-II, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1989).
Sodoma ja Gomorrassa on kyse oikeastaan kolmenlaisesta ”riettaudesta”. Ensinnäkin homoseksuaalisuudesta, toisekseen seurapiirien typerryttävästä tyhjyydestä ja raadollisuudesta sekä kolmanneksi – tämä on jo vahvaa omaa tulkintaani – kertojan suhteesta Albertineen ja vääjäämättä hiipivästä sairaalloisesta mustasukkaisuudesta.
Homoseksuaalisuuden nimittäminen ”riettaudeksi” on poliittisesti epäkorrektia, mutta kirjoittaessaan romaaniaan Proust eli 1900-luvun alkupuolen maailmassa, jossa homoseksuaalisuutta oli olemassa (kuinkas muuten), mutta sitä pidettiin luonnonvastaisena, sairautena ja irstautena. Proust kirjoitti aiheesta, jonka kaikki tiesivät, mutta josta vaiettiin.
Sodoma ja Gomorran ykkösosassa (laajuudeltaan vain 40 sinua) kuvataan ensin kuinka paroni de Charlus viettelee miehen. Kertoja sattuu tapahtuman silminnäkijäksi eli hän on selvillä paronin salaisuudesta, jonka tosin seurapiiritkin pakosta huomaavat. Lisäksi ensimmäisessä osassa kerrotaan homoseksuaalinen asemasta 1900-luvun alun Ranskassa sekä tyypitellään erilaisia homorooleja.
Sodoma ja Gomorran toinen osa (laajuudeltaan yli 500 sivua) keskittyy ennen kaikkea Balbecin kylpyläkaupungin seurapiirien loputtomiin (niitä on paljon!) keskusteluihin, nokkeluuksiin, raadollisuuteen, pahanilkisyyteen, henkevyyteen, tyhjyyteen ja itsetarkoituksellisuuteen. Luokkayhteiskunnan ydin paljastuu mädäksi. Niin ikään seurataan iäkkään paroni de Charlusin suhdetta Moreliin, nuoreen muusikkoon. Lisäksi kertoja käy pitkin matkaa lävitse ristiriitaista suhdettaan Albertineen, jota alkaa epäillä biseksuaaliksi ja tekee kaikkensa, jotta tämä (kuviteltu) piirre ei tytössä vahvistuisi: kirja päättyy psykologiseen katastrofiin, joka nostattaa hiukset pystyyn lukijan päässä.
Varsinkin öykkärimäisen paroni de Charlusin naismaisen puoleen kuvaus on osuvaa ja kipeää. Hän kuvittelee, että seurapiirit eivät tiedä hänen ”taipumustaan”, vaikka se paistaa kuin räikeä kasvomaali. Hänen poissa ollessaan häntä kutsutaan julmasti jopa neidiksi. Paroni luulee olevansa vahvoilla, mutta hän onkin haavoittuva.
Kertoessaan ”riettaudesta” Proust ei moralisoi. Hän psykologisoi. Ja kuvaa ihmisiä, sosiaalisia suhteita, tapahtumia, vaikuttimia, taustoja, filosofisia lähtökohtia, taidetta, arkkitehtuuria, maisemia ja muistoja. Moraaliset arviot tapahtuvat lukijassa sen mukaan, miten hän pystyy katsomaan yli sata vuotta sitten vallinneen yhteiskunnan rakenteita ja dynamiikkaa. Pakko tunnustaa, että minun käy Albertinea sääliksi, sillä kertoja, nuori henkevä mammapojan ja salonkileijonan sekoitus, on rakkauskäsityksineen lievästi sanottuna nyrjähtänyt veikko. Mutta juuri sen vuoksi totaalisesti hänen näkökulmastaan katsottu tarina on niin kiehtova ja tarkka.
Edellä kerrotun lisäksi kirjaan sisältyy useita pieniä kerronnallisia helmiä, kuten kertojan äidin muuttuminen kuolleeksi äidikseen jopa ulkoisesti.
Olen jo aloittanut kahdeksan osan (Vanki) eli Proust-projektini etenee hyvää vauhtia, vaikka vauhti ei käsitteenä lukuprosessiin kuulukaan, ei ainakaan Proustia luettaessa.
Sodoma ja Gomorrassa on kyse oikeastaan kolmenlaisesta ”riettaudesta”. Ensinnäkin homoseksuaalisuudesta, toisekseen seurapiirien typerryttävästä tyhjyydestä ja raadollisuudesta sekä kolmanneksi – tämä on jo vahvaa omaa tulkintaani – kertojan suhteesta Albertineen ja vääjäämättä hiipivästä sairaalloisesta mustasukkaisuudesta.
Homoseksuaalisuuden nimittäminen ”riettaudeksi” on poliittisesti epäkorrektia, mutta kirjoittaessaan romaaniaan Proust eli 1900-luvun alkupuolen maailmassa, jossa homoseksuaalisuutta oli olemassa (kuinkas muuten), mutta sitä pidettiin luonnonvastaisena, sairautena ja irstautena. Proust kirjoitti aiheesta, jonka kaikki tiesivät, mutta josta vaiettiin.
Sodoma ja Gomorran ykkösosassa (laajuudeltaan vain 40 sinua) kuvataan ensin kuinka paroni de Charlus viettelee miehen. Kertoja sattuu tapahtuman silminnäkijäksi eli hän on selvillä paronin salaisuudesta, jonka tosin seurapiiritkin pakosta huomaavat. Lisäksi ensimmäisessä osassa kerrotaan homoseksuaalinen asemasta 1900-luvun alun Ranskassa sekä tyypitellään erilaisia homorooleja.
Sodoma ja Gomorran toinen osa (laajuudeltaan yli 500 sivua) keskittyy ennen kaikkea Balbecin kylpyläkaupungin seurapiirien loputtomiin (niitä on paljon!) keskusteluihin, nokkeluuksiin, raadollisuuteen, pahanilkisyyteen, henkevyyteen, tyhjyyteen ja itsetarkoituksellisuuteen. Luokkayhteiskunnan ydin paljastuu mädäksi. Niin ikään seurataan iäkkään paroni de Charlusin suhdetta Moreliin, nuoreen muusikkoon. Lisäksi kertoja käy pitkin matkaa lävitse ristiriitaista suhdettaan Albertineen, jota alkaa epäillä biseksuaaliksi ja tekee kaikkensa, jotta tämä (kuviteltu) piirre ei tytössä vahvistuisi: kirja päättyy psykologiseen katastrofiin, joka nostattaa hiukset pystyyn lukijan päässä.
Varsinkin öykkärimäisen paroni de Charlusin naismaisen puoleen kuvaus on osuvaa ja kipeää. Hän kuvittelee, että seurapiirit eivät tiedä hänen ”taipumustaan”, vaikka se paistaa kuin räikeä kasvomaali. Hänen poissa ollessaan häntä kutsutaan julmasti jopa neidiksi. Paroni luulee olevansa vahvoilla, mutta hän onkin haavoittuva.
Kertoessaan ”riettaudesta” Proust ei moralisoi. Hän psykologisoi. Ja kuvaa ihmisiä, sosiaalisia suhteita, tapahtumia, vaikuttimia, taustoja, filosofisia lähtökohtia, taidetta, arkkitehtuuria, maisemia ja muistoja. Moraaliset arviot tapahtuvat lukijassa sen mukaan, miten hän pystyy katsomaan yli sata vuotta sitten vallinneen yhteiskunnan rakenteita ja dynamiikkaa. Pakko tunnustaa, että minun käy Albertinea sääliksi, sillä kertoja, nuori henkevä mammapojan ja salonkileijonan sekoitus, on rakkauskäsityksineen lievästi sanottuna nyrjähtänyt veikko. Mutta juuri sen vuoksi totaalisesti hänen näkökulmastaan katsottu tarina on niin kiehtova ja tarkka.
Edellä kerrotun lisäksi kirjaan sisältyy useita pieniä kerronnallisia helmiä, kuten kertojan äidin muuttuminen kuolleeksi äidikseen jopa ulkoisesti.
Olen jo aloittanut kahdeksan osan (Vanki) eli Proust-projektini etenee hyvää vauhtia, vaikka vauhti ei käsitteenä lukuprosessiin kuulukaan, ei ainakaan Proustia luettaessa.
maanantai 6. kesäkuuta 2011
Go go, Guermantes!
Periytyykö sosiaalinen pääoma? Totta kai periytyy, kasvatuksen ja meemien eli ”kulttuuristen geenien” myötä. Tästä ilmiöstä Marcel Proust kirjoittaa Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin kuudennessa osassa (Guermantesin tie 2, suom. Inkeri Tuomikoski, Otava 1986).
Valtaosa kirjasta nimittäin käsittelee Guermantesin ylhäisaatelissuvun erityispiirteitä ja vertaa heitä muihin aatelissukuihin. Kuvaus on niin laaja ja yksityiskohtainen, rönsyilevä ja tarkka, että lukijaa alkaa huvittaa. Tapahtuu ilmiö, josta käytetään ilmaisua ”kirjan maailma imaisi minut mukaansa”.
Haluaisin kertojan tavoin uskoa Guermantesien henkevyyteen (!) ja tarunhohtoiseen elämään, vaikka kertojan kanssa olen todistamassa heidän tavallisuuttaan, ilkeyttään ja arkisuuttaan. Herttuatar Oriane de Guermantes vaikuttaa ristiriitaisuuksineen ja ilkeine nokkeluuksineen kuitenkin tavallista kiinnostavammalta tyypiltä ja hän onkin pitkin matkaa kertojan suurennuslasin alla.
Kun kirjan maailma tempaisee lukijan mukaansa, hän uskoo lukemansa, koska haluaa uskoa. Hän täydentää aukkopaikat ja kuvittelee omien kokemustensa perustella tapahtumapaikat ja henkilöt, vaikka Proustin tapauksessa kirja tarjoaa tavanomaista tarkempaa kuvausta ja psykologiaa. Lukijalla on kuitenkin oikeus elää kirjan maailmassa ja tehdä siitä omansa.
Kadonnutta aikaa etsimässä on oma maailmansa, joka kommunikoi nykyhetken kanssa tuskin lainkaan ja samalla kristallinkirkkaasti. Esimerkiksi kuvaukset seurapiirien ja salonkien sosiaalisesta nokittelusta ovat pohjimmiltaan samaa kuin meidän aikamme julkkis- ja suihkuseurapiirien touhut. Proustin kuvaamana aikana (Guermantesin tie 1-2:n tapahtumat sijoittunevat vuosiin 1897-99) lehdissä oli pieniä uutisia, joissa lueteltiin keitä kaikkia merkittäviä, tärkeitä, tunnettuja, henkeviä ja arvovaltaisia oli läsnä kenenkin kutsuilla. Samoja ”juorupalstoja” pullistelevat meidänkin naistenlehtemme: kuka ollut minäkin leffan ensi-illassa tai uuden design-myymälän avajaisissa.
Kirjan alkupuolella Albertine astuu taas kertojan elämään, mutta tapaaminen jää vielä hieman ilmaan, hahmottumatta, vaikka jännitteitä (orastavaa pakkomielteenomaista rakkautta?) siihen sisältyykin. Guermantesin tarunhohtoinen maailma kuitenkin tempaa kertojan (ja lukijan) mukaansa kirjan lopussa parin sadan sivun ajaksi.
Pakko tunnustaa, että mikäli on päässyt À la recherche du temps perdu -romaanissa sen kuudenteen osaan, on pakostakin sisällä kirjan maailmassa. Tuskin kukaan teosta pelkästä velvollisuudentunnosta pystyy lukemaan.
Seitsemäs osa (Sodoma ja Gomorra I-II) on minulla jo täyttä päätä luvussa. Se on sivumäärältään kymmenosaisen sarjan paksuin 552 sivullaan.
Valtaosa kirjasta nimittäin käsittelee Guermantesin ylhäisaatelissuvun erityispiirteitä ja vertaa heitä muihin aatelissukuihin. Kuvaus on niin laaja ja yksityiskohtainen, rönsyilevä ja tarkka, että lukijaa alkaa huvittaa. Tapahtuu ilmiö, josta käytetään ilmaisua ”kirjan maailma imaisi minut mukaansa”.
Haluaisin kertojan tavoin uskoa Guermantesien henkevyyteen (!) ja tarunhohtoiseen elämään, vaikka kertojan kanssa olen todistamassa heidän tavallisuuttaan, ilkeyttään ja arkisuuttaan. Herttuatar Oriane de Guermantes vaikuttaa ristiriitaisuuksineen ja ilkeine nokkeluuksineen kuitenkin tavallista kiinnostavammalta tyypiltä ja hän onkin pitkin matkaa kertojan suurennuslasin alla.
Kun kirjan maailma tempaisee lukijan mukaansa, hän uskoo lukemansa, koska haluaa uskoa. Hän täydentää aukkopaikat ja kuvittelee omien kokemustensa perustella tapahtumapaikat ja henkilöt, vaikka Proustin tapauksessa kirja tarjoaa tavanomaista tarkempaa kuvausta ja psykologiaa. Lukijalla on kuitenkin oikeus elää kirjan maailmassa ja tehdä siitä omansa.
Kadonnutta aikaa etsimässä on oma maailmansa, joka kommunikoi nykyhetken kanssa tuskin lainkaan ja samalla kristallinkirkkaasti. Esimerkiksi kuvaukset seurapiirien ja salonkien sosiaalisesta nokittelusta ovat pohjimmiltaan samaa kuin meidän aikamme julkkis- ja suihkuseurapiirien touhut. Proustin kuvaamana aikana (Guermantesin tie 1-2:n tapahtumat sijoittunevat vuosiin 1897-99) lehdissä oli pieniä uutisia, joissa lueteltiin keitä kaikkia merkittäviä, tärkeitä, tunnettuja, henkeviä ja arvovaltaisia oli läsnä kenenkin kutsuilla. Samoja ”juorupalstoja” pullistelevat meidänkin naistenlehtemme: kuka ollut minäkin leffan ensi-illassa tai uuden design-myymälän avajaisissa.
Kirjan alkupuolella Albertine astuu taas kertojan elämään, mutta tapaaminen jää vielä hieman ilmaan, hahmottumatta, vaikka jännitteitä (orastavaa pakkomielteenomaista rakkautta?) siihen sisältyykin. Guermantesin tarunhohtoinen maailma kuitenkin tempaa kertojan (ja lukijan) mukaansa kirjan lopussa parin sadan sivun ajaksi.
Pakko tunnustaa, että mikäli on päässyt À la recherche du temps perdu -romaanissa sen kuudenteen osaan, on pakostakin sisällä kirjan maailmassa. Tuskin kukaan teosta pelkästä velvollisuudentunnosta pystyy lukemaan.
Seitsemäs osa (Sodoma ja Gomorra I-II) on minulla jo täyttä päätä luvussa. Se on sivumäärältään kymmenosaisen sarjan paksuin 552 sivullaan.
perjantai 3. kesäkuuta 2011
Symboli haudallani
Minkä symbolin haluaisit haudallesi? Oikeasti kukaan ei ole esittänyt minulle tätä kysymystä, olen sen itselleni asettanut. Syynä on vuonna 2005 ilmestynyt kirja Surun ja toivon kuvat – Hautamuistomerkkien sanoma (Kirjapaja).
Kaivoin kirjan hyllystäni ja hätkähdin: olenko minä tehnyt tämän? Kirja tuntui kaukaiselta, sen synty- ja tekoprosessi samoin, vaikka kiinnostukseni hautausmaihin ei ole minnekään kadonnut. Kirjan rungon muodostavat Kotimaassa vuosina noin vuosina 2003-2004 ilmestyneet lyhyet jutut hautamuistomerkeissä olevista symboleista. Vähitellen sarja kasvoi ja siitä kehittyi kirja yhteistyössä kustantajan kanssa.
Vahoista lehtijutuista kootut kirjat ovat ongelmallinen lajityyppi. Harvoin ne toimivat itsellään, ilman että kirjassa on kierrätyksen makua. Väittäisin silti, että Surun ja toivon kuvat on enemmän kuin lehtijuttujen summa. Ensinnäkin mukana on kolmannes enemmän tekstiä. Lisäksi jokainen teksti on uudelleen kirjoitettu ja niihin on lisätty raamatunkohtia, jotka liittyvät aina kyseiseen symboliin: ankkuri, aurinko, Daavidin tähti, enkeli, Jeesus, joutsen ja niin edelleen.
Vanhoista teksteistä koottu kirja on kuin uudelleen lämmitetty ruoka. Läheskään aina se ei yllä ensimmäisen kattauksen tasolle, mutta on ruokia, jotka paranevat lämmitettäessä, kuten kaalilaatikko. Pyttipannukin kuuluu tehdä jäänteistä.
Kirkollinen erikoisuus muuten on ollut lehdissä julkaistuista hartausteksteistä tehdyt kokoelmat. Myös ajatus vanhoista saarnoista julkaistavasta kirjoista kutkuttaa edelleen monen papin mieltä. Menisikö puhutuksi kirjoitettu saarna paremmin perille kirjaksi painettuna?
Kaikesta kriittisestä epäluulosta huolimatta aiemmin kirjoitettu teksti voi olla käyttökelpoinen, ajankohtainen ja tuiki tarpeellinen toisessa mediassa julkaistuna. Kerran luotu hyvä sisältö kestää uusintakierroksen ja muokkauksen. Kustantajat puhuivat ainakin muutama vuosi sitten suu vaahdossa monikanavajulkaisuista eli sisältö palasiksi ja jakoon (oikein hinnoiteltuna, toki, tihkuvista puroista tulovirraksi).
Lukiessani taannoin sosiaalitieteilijä Antti Kariston Etelä-Suomen Sanomien kolumneista koottua kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää (Gaudeamus, 2010), ajattelin, että tämä toimii. Kolumnit olivat melko (lue: riittävän) laajoja ja arvatenkin niitäkin oli uudelleen kirjoitettu. Mainiota ajan ilmiöiden haarukointia ja paikantamista. Eikä maistunut yhtään kukkakaupan käärepareista sattumalta luetuilta.
Kokonaan oma kysymyksensä on verkkotekstien uusi elämä printissä. Sellaistakin tapahtuu.
P.S. Vastaus tekstin alussa olevaan kysymykseen saattaisi kallistua murtuneeseen ankkuriin tai lyyraan, jonka kielet ovat katkenneet. Tai jotain sinne päin.
Kaivoin kirjan hyllystäni ja hätkähdin: olenko minä tehnyt tämän? Kirja tuntui kaukaiselta, sen synty- ja tekoprosessi samoin, vaikka kiinnostukseni hautausmaihin ei ole minnekään kadonnut. Kirjan rungon muodostavat Kotimaassa vuosina noin vuosina 2003-2004 ilmestyneet lyhyet jutut hautamuistomerkeissä olevista symboleista. Vähitellen sarja kasvoi ja siitä kehittyi kirja yhteistyössä kustantajan kanssa.
Vahoista lehtijutuista kootut kirjat ovat ongelmallinen lajityyppi. Harvoin ne toimivat itsellään, ilman että kirjassa on kierrätyksen makua. Väittäisin silti, että Surun ja toivon kuvat on enemmän kuin lehtijuttujen summa. Ensinnäkin mukana on kolmannes enemmän tekstiä. Lisäksi jokainen teksti on uudelleen kirjoitettu ja niihin on lisätty raamatunkohtia, jotka liittyvät aina kyseiseen symboliin: ankkuri, aurinko, Daavidin tähti, enkeli, Jeesus, joutsen ja niin edelleen.
Vanhoista teksteistä koottu kirja on kuin uudelleen lämmitetty ruoka. Läheskään aina se ei yllä ensimmäisen kattauksen tasolle, mutta on ruokia, jotka paranevat lämmitettäessä, kuten kaalilaatikko. Pyttipannukin kuuluu tehdä jäänteistä.
Kirkollinen erikoisuus muuten on ollut lehdissä julkaistuista hartausteksteistä tehdyt kokoelmat. Myös ajatus vanhoista saarnoista julkaistavasta kirjoista kutkuttaa edelleen monen papin mieltä. Menisikö puhutuksi kirjoitettu saarna paremmin perille kirjaksi painettuna?
Kaikesta kriittisestä epäluulosta huolimatta aiemmin kirjoitettu teksti voi olla käyttökelpoinen, ajankohtainen ja tuiki tarpeellinen toisessa mediassa julkaistuna. Kerran luotu hyvä sisältö kestää uusintakierroksen ja muokkauksen. Kustantajat puhuivat ainakin muutama vuosi sitten suu vaahdossa monikanavajulkaisuista eli sisältö palasiksi ja jakoon (oikein hinnoiteltuna, toki, tihkuvista puroista tulovirraksi).
Lukiessani taannoin sosiaalitieteilijä Antti Kariston Etelä-Suomen Sanomien kolumneista koottua kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää (Gaudeamus, 2010), ajattelin, että tämä toimii. Kolumnit olivat melko (lue: riittävän) laajoja ja arvatenkin niitäkin oli uudelleen kirjoitettu. Mainiota ajan ilmiöiden haarukointia ja paikantamista. Eikä maistunut yhtään kukkakaupan käärepareista sattumalta luetuilta.
Kokonaan oma kysymyksensä on verkkotekstien uusi elämä printissä. Sellaistakin tapahtuu.
P.S. Vastaus tekstin alussa olevaan kysymykseen saattaisi kallistua murtuneeseen ankkuriin tai lyyraan, jonka kielet ovat katkenneet. Tai jotain sinne päin.
maanantai 30. toukokuuta 2011
Onko Proust slow?
Enää ei riitä, että vain luen Proustia ja pitäydyn tekstissä. Minua kiinnostaa yhä enemmän miksi minä ja miljoonat muut lukevat tuota paksua romaania (romaanisarjaa, Kadonnutta aikaa etsimässä), joka on samaan aikaan kielellisesti hankala ja loistokas, mielellisesti junnaavaa ja tyrmistyttävän idearikas. Mikä tässä ajassa tekee kirjasta ajankohtaisen?
Kiinnostus Proustiin on lisääntynyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. 1990-luvun lopulla lähestyvä vuosituhannen vaihde toi oman virityksen, kuvaahan Proust 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta ja maailmaan muuttumista niin sosiaalisesti kuin teknisestikin (mm. puhelimen tulo, autot). Sattumaa ei ole, että viime vuonna Q-teatterissa oli Proustin romaanisarjan pohjalta tehty näytelmä, Jälleen löydetty aika.
Dinitia Smithin artikkeli vuodelta 2000 New York Timesissa (Why Proust? Why Now?) korostaa Proustia vähemmistöjen kuvaajana. Kyse on juutalaisuudesta, homoseksuaalisuudesta ja yläluokan taitelijoista. Hän kuvaa sosiaalisia suhteita, itseriittoisia seurapiirejä ja niiden tyhjyyttä.
Erityisesti seksuaalisuuden kuvaajana Proust on nykyajalle tärkeä. Hän ei paljasta suoraan, vaan asiat tapahtuvat pinnan alla. Proustia on luonnehdittu puoliksi sadistiksi, puoliksi masokistiksi. Luonnehdita sopii kirjassa esiintyvään rakkauskäsitykseen, joka rakentuu pakkomielteestä, kärsimyksestä, omistamisenhalusta ja nöyryyttämisestä. Rakkauden riuduttavuuden ja epäloogisuuden psykologian kuvaajana Proust on pirullisen tarkka.
On monta syytä tarttua Proustiin, eikä vähäisin ole slow-liike. Hidastaminen, hitaan tekemisen ihanne on pakollinen hyve Proustia lukiessa. Tekstiä ei voi ahmia, sitä ei voi harppoa tai silmäillä kursorisesti eteenpäin. Ei, tekstiin on suostuttava. Sillä on oma logiikkansa ja aikansa. Vantaan Laurissa vuonna 2007 olleessa Kristina Svenssonin kirjoituksessa Hidas aika todetaan: ”Parasta, mitä lukijalle voi Proustia lukiessa tapahtua, on että mieli vaivihkaa muuttuu hitaaksi, kirkkaaksi ja odottavaksi. Silloin verkkaisesti auki keriytyvien lauseiden maaginen voima alkaa tehota.” (Artikkelissa muuten annetaan Madeleine-leivoksen ohje!)
Ajatukseen on helppo yhtyä. Proust paiskaa lukijan matkalle sekä luomaansa fiktiiviseen verkostoon, myös tässä ja nyt tapahtuvalle elämänarvojen uudelleentulkinnalle.
Proust on slow.
Sain luettua Kadonnen ajan etsinnän viidennen osan (Guermantesin tie 1, Otava 2007, suom. Inkeri Tuomikoski 1985), jossa kertoja kiehuu ylivirittyneessä rakkaudessaan Guermantesin herttuattareen, joka tuskin on tuntevinaan yli-innokasta seurapiirityrkkyä.
Kirjassa Robert Saint-Loup, kertojan ystävä, on silmittömän rakastunut näyttelijättäreen, josta sivulliset antaisivat helposti arvion lutka ja ylläpidettävä ”puolimaailman nainen”. Saint-Luop ei tätä puolta näen, sillä rakkaus, varsinkin nuoren ranskalaisen aatelismiehen rakkaus, on sokea. Saint-Loupin ja Rachelin tarina on muunnelma sarjan toisessa osassa kuvatusta Herra Swannin ja Odetten suhteesta.
Kirjassa on (monen muun hienon kohtauksen lisäksi) osuva kohtaus, jossa matkalta palaava kertoja yllättää isoäitinsä lukemassa: hän näkee rakastamansa vanhan naisen ensimmäistä kertaa ulkopuolisen silmin: ”…näin ensimmäistä kertaa ja vain hetken ajan, sillä kohta hän jo katosi, sohvalla lampun alla istumassa punakan, lihavan, arkipäiväisen ja sairaan naisen, jonka hajamielinen, hiukan hassahtava katse kierteli avoimen kirjan sivuilla, vanhan ja masentuneen naisen jota en tuntenut.”
Kirjan lopussa isoäiti sairastuu vakavasti.
Olen jo aloittanut kuudennen osan (Guermantesin tie 2) lukemisen.
Kiinnostus Proustiin on lisääntynyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. 1990-luvun lopulla lähestyvä vuosituhannen vaihde toi oman virityksen, kuvaahan Proust 1800- ja 1900-lukujen vaihdetta ja maailmaan muuttumista niin sosiaalisesti kuin teknisestikin (mm. puhelimen tulo, autot). Sattumaa ei ole, että viime vuonna Q-teatterissa oli Proustin romaanisarjan pohjalta tehty näytelmä, Jälleen löydetty aika.
Dinitia Smithin artikkeli vuodelta 2000 New York Timesissa (Why Proust? Why Now?) korostaa Proustia vähemmistöjen kuvaajana. Kyse on juutalaisuudesta, homoseksuaalisuudesta ja yläluokan taitelijoista. Hän kuvaa sosiaalisia suhteita, itseriittoisia seurapiirejä ja niiden tyhjyyttä.
Erityisesti seksuaalisuuden kuvaajana Proust on nykyajalle tärkeä. Hän ei paljasta suoraan, vaan asiat tapahtuvat pinnan alla. Proustia on luonnehdittu puoliksi sadistiksi, puoliksi masokistiksi. Luonnehdita sopii kirjassa esiintyvään rakkauskäsitykseen, joka rakentuu pakkomielteestä, kärsimyksestä, omistamisenhalusta ja nöyryyttämisestä. Rakkauden riuduttavuuden ja epäloogisuuden psykologian kuvaajana Proust on pirullisen tarkka.
On monta syytä tarttua Proustiin, eikä vähäisin ole slow-liike. Hidastaminen, hitaan tekemisen ihanne on pakollinen hyve Proustia lukiessa. Tekstiä ei voi ahmia, sitä ei voi harppoa tai silmäillä kursorisesti eteenpäin. Ei, tekstiin on suostuttava. Sillä on oma logiikkansa ja aikansa. Vantaan Laurissa vuonna 2007 olleessa Kristina Svenssonin kirjoituksessa Hidas aika todetaan: ”Parasta, mitä lukijalle voi Proustia lukiessa tapahtua, on että mieli vaivihkaa muuttuu hitaaksi, kirkkaaksi ja odottavaksi. Silloin verkkaisesti auki keriytyvien lauseiden maaginen voima alkaa tehota.” (Artikkelissa muuten annetaan Madeleine-leivoksen ohje!)
Ajatukseen on helppo yhtyä. Proust paiskaa lukijan matkalle sekä luomaansa fiktiiviseen verkostoon, myös tässä ja nyt tapahtuvalle elämänarvojen uudelleentulkinnalle.
Proust on slow.
Sain luettua Kadonnen ajan etsinnän viidennen osan (Guermantesin tie 1, Otava 2007, suom. Inkeri Tuomikoski 1985), jossa kertoja kiehuu ylivirittyneessä rakkaudessaan Guermantesin herttuattareen, joka tuskin on tuntevinaan yli-innokasta seurapiirityrkkyä.
Kirjassa Robert Saint-Loup, kertojan ystävä, on silmittömän rakastunut näyttelijättäreen, josta sivulliset antaisivat helposti arvion lutka ja ylläpidettävä ”puolimaailman nainen”. Saint-Luop ei tätä puolta näen, sillä rakkaus, varsinkin nuoren ranskalaisen aatelismiehen rakkaus, on sokea. Saint-Loupin ja Rachelin tarina on muunnelma sarjan toisessa osassa kuvatusta Herra Swannin ja Odetten suhteesta.
Kirjassa on (monen muun hienon kohtauksen lisäksi) osuva kohtaus, jossa matkalta palaava kertoja yllättää isoäitinsä lukemassa: hän näkee rakastamansa vanhan naisen ensimmäistä kertaa ulkopuolisen silmin: ”…näin ensimmäistä kertaa ja vain hetken ajan, sillä kohta hän jo katosi, sohvalla lampun alla istumassa punakan, lihavan, arkipäiväisen ja sairaan naisen, jonka hajamielinen, hiukan hassahtava katse kierteli avoimen kirjan sivuilla, vanhan ja masentuneen naisen jota en tuntenut.”
Kirjan lopussa isoäiti sairastuu vakavasti.
Olen jo aloittanut kuudennen osan (Guermantesin tie 2) lukemisen.
perjantai 27. toukokuuta 2011
Muisti bilettää ajallaan
Jos ensimmäiset elinvuodet ovat kehityksemme kannalta ratkaisevia, niin miksi emme muista noista vuosista mitään? Harva muistaa mitään elämästään ennen neljättä elinvuotta. Monet alkavat muistaa vasta kuuden-seitsemän ikävuoden jälkeen olleita tapahtumia ja tunnelmia.
Nämä jokaista muistelmakirjailijaa riivaavat kysymykset ja havainnot ottaa esiin hollantilainen psykologian historian professori Douwe Draaisma kirjassaan Why Life Speed Up As You Get Older (alaotsikoltaan How memory shapes our past, Cambridge University Press 2010, alkuteos 2001). Draaisma puhuu erityisesti autobiografisesta muistista, joka on ihmisen läheisin seuralainen. Se kasvaa ihmisen myötä ja toimii eri tavoin eri ikäkausina.
Muisti-tutkijat tuketuvat usein kaunokirjallisuuteen, sillä se perustuu muistamiseen, menneisyyden kuvauksiin ja siellä tapahtuneisiin asioihin ja niiden vaikutuksiin nykyhetkessä. Useiden kirjojen henkilöt tai kertojat myös pohtivat menneisyyttä ja suhdettaan siihen. Kaunokirjallisuus onkin yksi osa inhimillisen kulttuurin ja kokemisen muistia.
Daarisma viittaa kirjassaan useaan kertaan Marcel Proustin, jonka Kadonutta aikaa etsimässä on huima sukellus muistiin, muistamiseen ja ajan kulumiseen. Erityisesti Proustin tapa yhdistää tuoksu ja muisti innoittaa tutkijoita (ja lukijoita!). Proust kuvaa kuinka kastamalla (madeleine)leivoksen palan teehen syntyy tuoksu, joka kuljettaa hänet aina takaisin lapsuuden Combrayhyn, kokemusten ja vaikutelmien ihmemaahan, josta käsin monet nykyisyyden kokemukset ja vaikutelmat saavat kaikupohjan ja merkityksen.
Tuoksun ja muistin yhdistäminen ei ole Proustin keksintö, mutta hän kuvaa sitä tavalla, joka pakottaa lukijan kysymään: onko näin minunkin elämässäni? Voin vastata, että ainakin minun elämässäni tuoksuilla on voimakas muistia aktivoiva vaikutus. Esimerkiksi tietty alkukesän iltayön tuoksu luonnossa (mm. sireenien tuoksu) synnyttää mielessäni aina vastustamattoman yhteyden lapsuuden öisiin perhosretkiin, kun haavien kanssa etsimme hämärtyvässä illassa kiitäjiä ja yökkösiä.
Vastaus Draaisman kirjan otsikon kysymykseen, miksi elämä nopeutuu kun vanhenet, liittyy muistiin ja sen toimintaan. Muistilla on oma logiikkansa ja tahtonsa, se ei ota käskyjä. Kyse on myös uusista kokemuksista ja niiden elämänfilosofiaamme tai elämänkulkuamme muuttavista vaikutuksista esim. uskonnolliset ajatukset, elämänkumppanin löytyminen, työpaikan vaihto). Lisäksi vuosi 10-vuotiaan elämässä on kymmenesosa hänen eliniästään, mutta 50-vuotiaan eliniästä vain viideskymmenesosa.
Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Onko myös niin, että iän myötä me odotamme yhä vähemmän?
Nämä jokaista muistelmakirjailijaa riivaavat kysymykset ja havainnot ottaa esiin hollantilainen psykologian historian professori Douwe Draaisma kirjassaan Why Life Speed Up As You Get Older (alaotsikoltaan How memory shapes our past, Cambridge University Press 2010, alkuteos 2001). Draaisma puhuu erityisesti autobiografisesta muistista, joka on ihmisen läheisin seuralainen. Se kasvaa ihmisen myötä ja toimii eri tavoin eri ikäkausina.
Muisti-tutkijat tuketuvat usein kaunokirjallisuuteen, sillä se perustuu muistamiseen, menneisyyden kuvauksiin ja siellä tapahtuneisiin asioihin ja niiden vaikutuksiin nykyhetkessä. Useiden kirjojen henkilöt tai kertojat myös pohtivat menneisyyttä ja suhdettaan siihen. Kaunokirjallisuus onkin yksi osa inhimillisen kulttuurin ja kokemisen muistia.
Daarisma viittaa kirjassaan useaan kertaan Marcel Proustin, jonka Kadonutta aikaa etsimässä on huima sukellus muistiin, muistamiseen ja ajan kulumiseen. Erityisesti Proustin tapa yhdistää tuoksu ja muisti innoittaa tutkijoita (ja lukijoita!). Proust kuvaa kuinka kastamalla (madeleine)leivoksen palan teehen syntyy tuoksu, joka kuljettaa hänet aina takaisin lapsuuden Combrayhyn, kokemusten ja vaikutelmien ihmemaahan, josta käsin monet nykyisyyden kokemukset ja vaikutelmat saavat kaikupohjan ja merkityksen.
Tuoksun ja muistin yhdistäminen ei ole Proustin keksintö, mutta hän kuvaa sitä tavalla, joka pakottaa lukijan kysymään: onko näin minunkin elämässäni? Voin vastata, että ainakin minun elämässäni tuoksuilla on voimakas muistia aktivoiva vaikutus. Esimerkiksi tietty alkukesän iltayön tuoksu luonnossa (mm. sireenien tuoksu) synnyttää mielessäni aina vastustamattoman yhteyden lapsuuden öisiin perhosretkiin, kun haavien kanssa etsimme hämärtyvässä illassa kiitäjiä ja yökkösiä.
Vastaus Draaisman kirjan otsikon kysymykseen, miksi elämä nopeutuu kun vanhenet, liittyy muistiin ja sen toimintaan. Muistilla on oma logiikkansa ja tahtonsa, se ei ota käskyjä. Kyse on myös uusista kokemuksista ja niiden elämänfilosofiaamme tai elämänkulkuamme muuttavista vaikutuksista esim. uskonnolliset ajatukset, elämänkumppanin löytyminen, työpaikan vaihto). Lisäksi vuosi 10-vuotiaan elämässä on kymmenesosa hänen eliniästään, mutta 50-vuotiaan eliniästä vain viideskymmenesosa.
Sanotaan, että odottavan aika on pitkä. Onko myös niin, että iän myötä me odotamme yhä vähemmän?
tiistai 10. toukokuuta 2011
Ihanat tytöt rannalla
Onko surullisempaa näkyä ja tunnelmaa kuin lomakeskuksen tyhjä hotelli, jonka asiakkaat ovat lähteneet kaupunkeihin. Hotelli jää autiona odottamaan seuraavaa kesää ja elämän ääniä.
Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin neljäs osa (Paikannimet: paikkakunta) sijoittuu kolmen kuukauden jaksoon Balbecin lomakaupunkiin. Kertoja viettää siellä kesää yhdessä isoäitinsä ja perheen palvelijattaren kanssa.
Yli puolet kirjasta (kaikkiaan 380 sivua) on lomailijoiden välisten sosiaalisten suhteiden ja nokitteluiden ja kuvausta. Sitten kertoja tapaa tyttöjoukon, ihanat naisenalut rannalla. Heidän kuvansa piirtyy vasten aurinkoa ja merta, he ovat kokonaisuus ja kestää aikansa ennen kuin kertoja, ylivirittynyt herrasnuorukainen, erottaa persoonalliset piirteet kokonaisuudesta.
Tyttöjoukossa on mukana eloisannokkava Albertine, koulutyttö vielä, mutta kertoja tajuaa, että siinä on hänen elämänsä rakkaustarina. Ei siis rakkaus, vaan tarina, jota kertoja kehittelee ja virittelee, hämää ja luovii, pelaa rakkauden peliä miehisen ylivirittynein keinoin, koska vastapuoli pelaa kertojan käsityksen mukaan pelaa sitä feminiinisin keinoin.
Balbecin lomakeskuksen elämä väreilee ja huojahtelee auringossa ja merituulessa, kertoja luovii lomailijoiden mukana ja potee omaa minäänsä ja tekee pisteliäitä havaintoja ihmistyypeistä ja niiden pyrkimyksistä.
Kuten edellä sanotusta käy ilmi, Proustin romaanin juoni on melko heppoinen, ja sen tapahtumat turhanpäiväisiä. Romaani tapahtuukin enemmän tekstin tasolla, lukijan kyvyssä ottaa vastaan psykologinen tarkkanäköisyys (ja nyrjähtäneisyys, jolla on merkityksensä ajan kuvastajana).
En vielä tiedä minkälaiseksi kertoja seuraavan kuuden osan myötä kehittyy, mutta minusta hänessä alkaa orastaa varsinainen paskainen, lipevyyksillä öljytty seurapiirinilkki, oppinut mulkosilmä ja yliherkkä sielun pohjamutien tonkija. Mitä ällöttävämmäksi sosiaalisten suhteiden virittelijäksi kertoja paljastuu, sitä rakastettavampi hänestä tulee ja sitä todempia ja raadollisempia hänen tekemänsä havainnot ovat.
Viides osa (Guermantesin tie 1) odottaa jo vuoroaan.
Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin neljäs osa (Paikannimet: paikkakunta) sijoittuu kolmen kuukauden jaksoon Balbecin lomakaupunkiin. Kertoja viettää siellä kesää yhdessä isoäitinsä ja perheen palvelijattaren kanssa.
Yli puolet kirjasta (kaikkiaan 380 sivua) on lomailijoiden välisten sosiaalisten suhteiden ja nokitteluiden ja kuvausta. Sitten kertoja tapaa tyttöjoukon, ihanat naisenalut rannalla. Heidän kuvansa piirtyy vasten aurinkoa ja merta, he ovat kokonaisuus ja kestää aikansa ennen kuin kertoja, ylivirittynyt herrasnuorukainen, erottaa persoonalliset piirteet kokonaisuudesta.
Tyttöjoukossa on mukana eloisannokkava Albertine, koulutyttö vielä, mutta kertoja tajuaa, että siinä on hänen elämänsä rakkaustarina. Ei siis rakkaus, vaan tarina, jota kertoja kehittelee ja virittelee, hämää ja luovii, pelaa rakkauden peliä miehisen ylivirittynein keinoin, koska vastapuoli pelaa kertojan käsityksen mukaan pelaa sitä feminiinisin keinoin.
Balbecin lomakeskuksen elämä väreilee ja huojahtelee auringossa ja merituulessa, kertoja luovii lomailijoiden mukana ja potee omaa minäänsä ja tekee pisteliäitä havaintoja ihmistyypeistä ja niiden pyrkimyksistä.
Kuten edellä sanotusta käy ilmi, Proustin romaanin juoni on melko heppoinen, ja sen tapahtumat turhanpäiväisiä. Romaani tapahtuukin enemmän tekstin tasolla, lukijan kyvyssä ottaa vastaan psykologinen tarkkanäköisyys (ja nyrjähtäneisyys, jolla on merkityksensä ajan kuvastajana).
En vielä tiedä minkälaiseksi kertoja seuraavan kuuden osan myötä kehittyy, mutta minusta hänessä alkaa orastaa varsinainen paskainen, lipevyyksillä öljytty seurapiirinilkki, oppinut mulkosilmä ja yliherkkä sielun pohjamutien tonkija. Mitä ällöttävämmäksi sosiaalisten suhteiden virittelijäksi kertoja paljastuu, sitä rakastettavampi hänestä tulee ja sitä todempia ja raadollisempia hänen tekemänsä havainnot ovat.
Viides osa (Guermantesin tie 1) odottaa jo vuoroaan.
perjantai 6. toukokuuta 2011
Taivaallista lihahyytelöä
Taivasta on tapana verrata milloin mihinkin, harvemmin kuitenkaan lihahyytelöön. Marcel Proust tällaisen vertauksen kuitenkin tekee, ei taivaaseen paikana – vaikka siihen suuntaankin kuvaa voisi kehitellä - vaan taivaan väriin.
Kadonnutta aikaa etsimässä -romaaniin Neljännessä osassa (Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2, sivu 200, suom. Inkeri Tuomikoski) sanotaan:
”Samankaltainen siekale punaista merellistä taivasta kuin se jonka näin Combrayssa kiviristin yläpuolella tullessani kävelyltä ja valmistautuessani käväisemään keittiössä ennen illallista, yhtä tiiviinä ja kirpeänä kuin lihahyytelö ja kohta sen jälkeen, allaan kylmäksi käynyt meri, sininen kuin säyneen selkä, yhtä rusottava kuin lohi, jota meille kohta tarjoiltaisiin Rivebellessä, viritti mielihyvää jota tuntisin pukeutuessani asianmukaisesti illallista varten.”
Lause on huikea. Se sisältää runollisen terävän maisemakuvauksen, muistojen esiin nostamat tunteet ja nykyhetken läsnäolon, odotuksen ja tulevaisuuden.
Mikä väristä onkaan alatoopi ollut Proustin aikoihin Ranskassa? Edellä olevan kuvauksen pohjalta voin kuvitella ja jopa maistaa sen, kuten tarjolla olevan lohenkin. Visuaalinen elämys muuttuu makuaistin tapailuksi lukijan mielessä, vaikka Proustilla yleensä maku (ja tuoksu) synnyttää muiston ja elämyksen.
Harvoin kirjaa lukiessani kiinnityn yhteen lauseeseen, palaan siihen, katselen ja maistelen sitä. Proustia lukiessa lauseita (monin verroin pitempiä kuin edellä lainattu) löytyy vaikka kuinka paljon.
Nyt ymmärrän paremmin niitä ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen palaavat Proustiin ja haluavat etsiä omaa kadonnutta aikaansa freskosta, valtaisista kudoksesta, mielleyhtymien, muistojen ja tarkkojen havaintojen verkostosta, jonka kirjailija heidän eteensä luo.
Project Proustini siis jatkuu!
Kadonnutta aikaa etsimässä -romaaniin Neljännessä osassa (Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa 2, sivu 200, suom. Inkeri Tuomikoski) sanotaan:
”Samankaltainen siekale punaista merellistä taivasta kuin se jonka näin Combrayssa kiviristin yläpuolella tullessani kävelyltä ja valmistautuessani käväisemään keittiössä ennen illallista, yhtä tiiviinä ja kirpeänä kuin lihahyytelö ja kohta sen jälkeen, allaan kylmäksi käynyt meri, sininen kuin säyneen selkä, yhtä rusottava kuin lohi, jota meille kohta tarjoiltaisiin Rivebellessä, viritti mielihyvää jota tuntisin pukeutuessani asianmukaisesti illallista varten.”
Lause on huikea. Se sisältää runollisen terävän maisemakuvauksen, muistojen esiin nostamat tunteet ja nykyhetken läsnäolon, odotuksen ja tulevaisuuden.
Mikä väristä onkaan alatoopi ollut Proustin aikoihin Ranskassa? Edellä olevan kuvauksen pohjalta voin kuvitella ja jopa maistaa sen, kuten tarjolla olevan lohenkin. Visuaalinen elämys muuttuu makuaistin tapailuksi lukijan mielessä, vaikka Proustilla yleensä maku (ja tuoksu) synnyttää muiston ja elämyksen.
Harvoin kirjaa lukiessani kiinnityn yhteen lauseeseen, palaan siihen, katselen ja maistelen sitä. Proustia lukiessa lauseita (monin verroin pitempiä kuin edellä lainattu) löytyy vaikka kuinka paljon.
Nyt ymmärrän paremmin niitä ihmisiä, jotka kerta toisensa jälkeen palaavat Proustiin ja haluavat etsiä omaa kadonnutta aikaansa freskosta, valtaisista kudoksesta, mielleyhtymien, muistojen ja tarkkojen havaintojen verkostosta, jonka kirjailija heidän eteensä luo.
Project Proustini siis jatkuu!
tiistai 3. toukokuuta 2011
Kirja vai ruusu?
Mies, lahjoitatko naiselle punaisen ruusun? Nainen, lahjoitatko miehelle kirjan? Pitäisi, sillä tänään on kirjan ja ruusun päivä.
Vai pitäisikö?
Kirjan ja ruusun päivä on kaunis perinne, mutta pohjimmiltaan kirjakauppiaiden mainoskikka. Eikä siinä mitään pahaa. Kirja tarvitsee ja ansaitsee ruusuja ympärilleen. Kirja tarvitsee tunteita ja mielikuvia. Lukeva ihminen on parempi ihminen. Lukeva ihminen on lähempänä toisia, hän on avoimempi ja viisaampi...
Nykyinen Kirjan ja ruusun päivän perinne juontuu Espanjan Kataloniaan ja vuoteen 1926. Taustalla on kuitenkin vanha legenda Pyhästä Yrjöstä (joka on Katalonian suojelupyhimys) sekä katalonialainen kirjallisuuspalkinto, jossa voittaja sai palkkioksi kukkia.
”Virallinen” Kirjan ja ruusun päivä on 23.4., mutta eri maissa tapahtumaa vietetään omien almanakkojen mukaan. Meillä se on sopivasti äitienpäivän edellä, jolloin myös ostetaan kirjoja ja annetaan kukkia.
Mutta sitä olen aina miettinyt, että miksi nainen saa kukan, mutta vain mies kirjan. Kirjan ja ruusun päivä on kirjakauppiaiden tempaus, ei kukkakauppiaiden, vaikka hekin hyötyvät. Eikö nainenkin haluaisi kirjan? Ja ehkä joku mieskin voisi ilahtua, jos nainen tuo hänelle kukkia.
Ja sitäkin olen miettinyt, että minkälainen Kirjan ja ruusun päivän kirjan pitäisi olla? Runollinen, viihteellinen, tiedollinen, filosofinen, elämänhallinnallinen vai kuvallinen? Nykyaikana voi antaa kirjan myös sähköisessä muodossa, jos naisella (tai miehellä) on lukulaite, mutta se ei liene millään tavalla romanttista.
Kirjan ja punaisen ruusun, sydänveren ja rakkauden symbolin, yhdistäminen on pysyvän ja katoavan liitto. Siitä lukemisessakin on kysymys, katoaviin hetkiin juurtumisesta: olen olemassa kun luen.
Vai pitäisikö?
Kirjan ja ruusun päivä on kaunis perinne, mutta pohjimmiltaan kirjakauppiaiden mainoskikka. Eikä siinä mitään pahaa. Kirja tarvitsee ja ansaitsee ruusuja ympärilleen. Kirja tarvitsee tunteita ja mielikuvia. Lukeva ihminen on parempi ihminen. Lukeva ihminen on lähempänä toisia, hän on avoimempi ja viisaampi...
Nykyinen Kirjan ja ruusun päivän perinne juontuu Espanjan Kataloniaan ja vuoteen 1926. Taustalla on kuitenkin vanha legenda Pyhästä Yrjöstä (joka on Katalonian suojelupyhimys) sekä katalonialainen kirjallisuuspalkinto, jossa voittaja sai palkkioksi kukkia.
”Virallinen” Kirjan ja ruusun päivä on 23.4., mutta eri maissa tapahtumaa vietetään omien almanakkojen mukaan. Meillä se on sopivasti äitienpäivän edellä, jolloin myös ostetaan kirjoja ja annetaan kukkia.
Mutta sitä olen aina miettinyt, että miksi nainen saa kukan, mutta vain mies kirjan. Kirjan ja ruusun päivä on kirjakauppiaiden tempaus, ei kukkakauppiaiden, vaikka hekin hyötyvät. Eikö nainenkin haluaisi kirjan? Ja ehkä joku mieskin voisi ilahtua, jos nainen tuo hänelle kukkia.
Ja sitäkin olen miettinyt, että minkälainen Kirjan ja ruusun päivän kirjan pitäisi olla? Runollinen, viihteellinen, tiedollinen, filosofinen, elämänhallinnallinen vai kuvallinen? Nykyaikana voi antaa kirjan myös sähköisessä muodossa, jos naisella (tai miehellä) on lukulaite, mutta se ei liene millään tavalla romanttista.
Kirjan ja punaisen ruusun, sydänveren ja rakkauden symbolin, yhdistäminen on pysyvän ja katoavan liitto. Siitä lukemisessakin on kysymys, katoaviin hetkiin juurtumisesta: olen olemassa kun luen.
perjantai 29. huhtikuuta 2011
So what, mr. Proust?
Tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka sanovat, että ovat yrittäneet lukea Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin, mutta että heiltä on loppunut motivaatio kesken. Kirja kasvaa megalomaanisiin ihmissuhteiden psykologisiin revittelyiin menneessä ajassa. Oikeutetusti voi kysyä, so what? Mitä tekemistä Proustin kuvaamalla ajalla on meidän aikamme kanssa? Ei mitään, mutta romaanitaiteen kanssa sillä on paljonkin. Ja sen vuoksi ihmismielen ja sen toiminnan kanssa.
Edellä sanottu olkoon yleistys.
Proust-projektini on hyvässä vauhdissa eli kolmas kirja on luettu. Siinä kertoja käy vimmatusti lävitse suhdettaan Gilberteen, lapsuuden rakastettuun, sekä tämän vanhempiin, herra ja rouva Swanniin. Kertoja on ylivirittynyt herraspoika, hemmoteltu, mutta tarkkanäköinen omaan psykologiseen sisäeritykseensä tukeutuva ja tukehtuva, sietämätön, naurettava, ihastuttava, liki limainen, sairaaloinen, kiero, sivistynyt, pikkuvanha nuljake, inhimillinen ja tosi.
Kolmas osa, nimeltään Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa (1), alaotsikoltaan Rouva Swannin ympärillä sisältää rakkaustarinan ja sen lopun (ja lupauksen uuden rakkauden alusta). Kertoja päättää lopussa ettei tapaa Gilberteä, joka on häntä kohtaan penseä, jotta rakkaus aikanaan lakkaisi. Silloin ei ole väliä, että Gilberten penseys on ehkä muuttunut rakkaudeksi. Mitä peliä!
Kolmanteen osaan sisältyy kaksi aivan erityisen herkullista jaksoa Ensimmäisessä kertoja pääsee pitkään kinuttuaan isoäitinsä kanssa teatteriin katsomaan kuuluisaa näyttelijätärtä la Bermaa. Kokemus on pettymys, sillä hypettämällä hehkuteltu ja kuviteltu taide-elämys jää toteutumatta ja la Berma vaikuttaa tavallista tontummalta näyttelijältä. Myöhemmin aikuiset selittävät hänelle mistä esityksessä ja la Bermaan taiteessa oli kyse. Kertoja ymmärtää sen, mutta ei voi mitään kokemukselleen, tunteelleen, pettymykselleen ensimmäisen esityksen nähtyään.
Proustin mammuttiromaanissa on kyse ensimmäisen kokemuksen, tunteiden ja kuvitelmien voimasta. Ne ovat alkuperäinen, jota vasten myöhemmät kokemukset peilautuvat.
Toinen herkullinen tapaaminen on kun kertoja tutustuu ihailemaansa kirjailija Bergotteen. Luonnossa mies ei vastaa kertojan luomaa ihanteellista kuvaa, joka on syntynyt tämän teoksia lukemalla ja imitoimalla.
Hirvittävä intensiteetti, puhku ja palo päällä kertoja etsii kadonnutta aikaa ja lukija, minä poloinen, luen silmät tapilla luokkayhteiskunnan analyysia, mihinkään liittymätöntä huokailua ja sentimentaalista väristelyä, hyvän ja pahan tuolla puolen tapahtuvaa muistelua, muistamista, unennäköä ja avointa tunnustamista.
Kolmannessa osassa vilahtaa ohimennen sivulauseessa Albertine, kertojan seuraava suuri rakkaus. Aloitan jo tänään neljännen osan lukemisen.
P.S. Luin kolmatta osaa matkalla Englantiin ja siellä ollessa. Kokemus antoi lisämerkityksiä sisältöön, sillä maa jossa kirjaa luin, on edelleen monin tavoin luokkayhteiskunta kuten Proustin kuvaama 1800/1900-luvun vaihteen Ranskakin. – Se missä kirjaa lukee, on osa lukuprosessia: mikä oli todistettava.
Edellä sanottu olkoon yleistys.
Proust-projektini on hyvässä vauhdissa eli kolmas kirja on luettu. Siinä kertoja käy vimmatusti lävitse suhdettaan Gilberteen, lapsuuden rakastettuun, sekä tämän vanhempiin, herra ja rouva Swanniin. Kertoja on ylivirittynyt herraspoika, hemmoteltu, mutta tarkkanäköinen omaan psykologiseen sisäeritykseensä tukeutuva ja tukehtuva, sietämätön, naurettava, ihastuttava, liki limainen, sairaaloinen, kiero, sivistynyt, pikkuvanha nuljake, inhimillinen ja tosi.
Kolmas osa, nimeltään Kukkaanpuhkeavien tyttöjen varjossa (1), alaotsikoltaan Rouva Swannin ympärillä sisältää rakkaustarinan ja sen lopun (ja lupauksen uuden rakkauden alusta). Kertoja päättää lopussa ettei tapaa Gilberteä, joka on häntä kohtaan penseä, jotta rakkaus aikanaan lakkaisi. Silloin ei ole väliä, että Gilberten penseys on ehkä muuttunut rakkaudeksi. Mitä peliä!
Kolmanteen osaan sisältyy kaksi aivan erityisen herkullista jaksoa Ensimmäisessä kertoja pääsee pitkään kinuttuaan isoäitinsä kanssa teatteriin katsomaan kuuluisaa näyttelijätärtä la Bermaa. Kokemus on pettymys, sillä hypettämällä hehkuteltu ja kuviteltu taide-elämys jää toteutumatta ja la Berma vaikuttaa tavallista tontummalta näyttelijältä. Myöhemmin aikuiset selittävät hänelle mistä esityksessä ja la Bermaan taiteessa oli kyse. Kertoja ymmärtää sen, mutta ei voi mitään kokemukselleen, tunteelleen, pettymykselleen ensimmäisen esityksen nähtyään.
Proustin mammuttiromaanissa on kyse ensimmäisen kokemuksen, tunteiden ja kuvitelmien voimasta. Ne ovat alkuperäinen, jota vasten myöhemmät kokemukset peilautuvat.
Toinen herkullinen tapaaminen on kun kertoja tutustuu ihailemaansa kirjailija Bergotteen. Luonnossa mies ei vastaa kertojan luomaa ihanteellista kuvaa, joka on syntynyt tämän teoksia lukemalla ja imitoimalla.
Hirvittävä intensiteetti, puhku ja palo päällä kertoja etsii kadonnutta aikaa ja lukija, minä poloinen, luen silmät tapilla luokkayhteiskunnan analyysia, mihinkään liittymätöntä huokailua ja sentimentaalista väristelyä, hyvän ja pahan tuolla puolen tapahtuvaa muistelua, muistamista, unennäköä ja avointa tunnustamista.
Kolmannessa osassa vilahtaa ohimennen sivulauseessa Albertine, kertojan seuraava suuri rakkaus. Aloitan jo tänään neljännen osan lukemisen.
P.S. Luin kolmatta osaa matkalla Englantiin ja siellä ollessa. Kokemus antoi lisämerkityksiä sisältöön, sillä maa jossa kirjaa luin, on edelleen monin tavoin luokkayhteiskunta kuten Proustin kuvaama 1800/1900-luvun vaihteen Ranskakin. – Se missä kirjaa lukee, on osa lukuprosessia: mikä oli todistettava.
perjantai 22. huhtikuuta 2011
Oodeja Odettelle
Sietämätön akka! Lisätään vielä soppaan rakkautensa täysin sokaisema mies ja ylivirttynyt kertoja, niin saadaan kieroutunut rakkauden Korkea veisu, todellinen Laulujen laulu.
Proust-projektini on edennyt Kadonneen ajan etsinnän toiseen osaan. Kirjan alkuosa keskittyy herra Swannin, Charles Swannin, hulluun rakkauteen, joka saa sietämättömät mittasuhteet. Rakkauden kohde, Odette de Crécy, osoittautuu itsekkääksi ja ilkeäksi puolimaailman naiseksi, joka pompottaa onnetonta herra Swannia.
No jaa, voihan sitä Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan toista osaa noinkin kuvata.
Swannin tien toinen jakso on nimeltään Swannin rakkaus. Kertoja syventyy sen vaiheisiin ja ilmenemismuotoisin. Kyse on kahden tyystin erilaisen ihmisen rakkaudesta, josta kasvaa ajan oloon yksipuolinen. Odette toteuttaa teoriaa, jonka mukaan rakastunutta miestä pitää kohdella huonosti, jotta tämän kiinnostus ei sammu. Paitsi että lopulta sammuu, kun miesparka ymmärtää, että häntä pidetään pilkkana. Odettesta paljastuu paitsi heterouskoton myös bi-seksuaalinen puoli.
Vaikuttaa aivan kuin referoisin viihdekirjaa. Mutta en referoi, vaan otan esiin yhden tason Proustin huumaavasta kuvauksesta.
Toisen osan Kolmas jakso on nimeltään Paikannimet: nimi. Se on eräänlainen kaiku herra Swannin hullusta rakkaudesta, sillä siinä kertoja rakastuu Swanien (Charles avioituu Odetten kanssa) tyttäreen, Gilberteen, jonka lapsena tapaa puistossa. Rakkaus on yksipuolista ja sairaaloisen ylivirittynyttä.
Proustin pitkää ja rönsyilevää kerrontaa höystää edelleen tarkka psykologinen mielenliikkeiden ja tilanteiden havainnointi ja luokkayhteiskunnan armottomuuden paljastaminen.
Ykkösosan, Combrayn jälkeen minulta kesti tovin päästä kakkososan maailmaan sisään, mutta ei hätää, homma alkoi toimia ja teksti imaisi mukaansa.
Odetten ja herra Swannin rakkaustarina on varmasti yksi kaunokirjallisuuden mehukkaimpia. Siitä ja kertojan yltiöpäisestä kiinnostuksesta Swannin perheeseen (jota hän ei oikeasti edes tunne) kerrotaan lisää kolmososassa.
Myönnän, kaikki edellä sepustamani tuntuu tyhmältä, mutta silti Proustin lukeminen tuntuu tärkeältä. Ja tuottaa suurta iloa.
Edelliset Proust-projektiini liittyvät bloggaukset ovat:
Combrayn pauloissa (27.3.2011)
Sivu kerrallaan (6.3.2011)
Askelen lähempänä Proustia (18.2.2011)
Kadonnutta aika etsimässä (6.2.2010)
Proust-projektini on edennyt Kadonneen ajan etsinnän toiseen osaan. Kirjan alkuosa keskittyy herra Swannin, Charles Swannin, hulluun rakkauteen, joka saa sietämättömät mittasuhteet. Rakkauden kohde, Odette de Crécy, osoittautuu itsekkääksi ja ilkeäksi puolimaailman naiseksi, joka pompottaa onnetonta herra Swannia.
No jaa, voihan sitä Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan toista osaa noinkin kuvata.
Swannin tien toinen jakso on nimeltään Swannin rakkaus. Kertoja syventyy sen vaiheisiin ja ilmenemismuotoisin. Kyse on kahden tyystin erilaisen ihmisen rakkaudesta, josta kasvaa ajan oloon yksipuolinen. Odette toteuttaa teoriaa, jonka mukaan rakastunutta miestä pitää kohdella huonosti, jotta tämän kiinnostus ei sammu. Paitsi että lopulta sammuu, kun miesparka ymmärtää, että häntä pidetään pilkkana. Odettesta paljastuu paitsi heterouskoton myös bi-seksuaalinen puoli.
Vaikuttaa aivan kuin referoisin viihdekirjaa. Mutta en referoi, vaan otan esiin yhden tason Proustin huumaavasta kuvauksesta.
Toisen osan Kolmas jakso on nimeltään Paikannimet: nimi. Se on eräänlainen kaiku herra Swannin hullusta rakkaudesta, sillä siinä kertoja rakastuu Swanien (Charles avioituu Odetten kanssa) tyttäreen, Gilberteen, jonka lapsena tapaa puistossa. Rakkaus on yksipuolista ja sairaaloisen ylivirittynyttä.
Proustin pitkää ja rönsyilevää kerrontaa höystää edelleen tarkka psykologinen mielenliikkeiden ja tilanteiden havainnointi ja luokkayhteiskunnan armottomuuden paljastaminen.
Ykkösosan, Combrayn jälkeen minulta kesti tovin päästä kakkososan maailmaan sisään, mutta ei hätää, homma alkoi toimia ja teksti imaisi mukaansa.
Odetten ja herra Swannin rakkaustarina on varmasti yksi kaunokirjallisuuden mehukkaimpia. Siitä ja kertojan yltiöpäisestä kiinnostuksesta Swannin perheeseen (jota hän ei oikeasti edes tunne) kerrotaan lisää kolmososassa.
Myönnän, kaikki edellä sepustamani tuntuu tyhmältä, mutta silti Proustin lukeminen tuntuu tärkeältä. Ja tuottaa suurta iloa.
Edelliset Proust-projektiini liittyvät bloggaukset ovat:
Combrayn pauloissa (27.3.2011)
Sivu kerrallaan (6.3.2011)
Askelen lähempänä Proustia (18.2.2011)
Kadonnutta aika etsimässä (6.2.2010)
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Lajityyppiä määrittelemässä
Vuosittain Suomessa vietetään kristillisen kirjan viikkoa. Mutta mikä ihme on ”kristillinen kirja”?
Kysymys on klassikko ja siitä keskustellaan ja kiistellään jatkuvasti. Gisbert Kranzin muutaman vuosikymmenen takainen määritelmä "kristillisestä kirjallisuudesta" kuuluu:
”Kristillinen kirjallisuus on sellaista kirjallisuutta - minkälajista se sitten onkin tai mitä teemoja se käsitteleekin - joka on syntynyt kristillisestä Jumalan, ihmisen ja maailman käsittämisestä.”
Hyvä määritelmä, mutta muitakin löytyy. Itse määrittelen ”kristillisen kirjan” seuraavasti:
Kristillinen kirja on sellainen lajityypistä ja tyylilajista riippumaton kirjallinen tuote, jonka teema tai teemat liittyvät Raamatun tapahtumiin tai tulkintoihin, kristinuskon keskeisiin käsiteisiin (kuten armo, syyllisyys, anteeksianto) tai kirkon historian vaiheisiin.
Muita määritelmiä voisivat näkökulmista riippuen olla vaikkapa seuraavat:
1 Kristillinen kirja on sellainen kirja, jonka yksi tai useampi teema tai koko sisältö liittyy kristinuskon maailmaan.
2 Kristillinen kirja on sellainen, jota lukija omista lähtökohdistaan käsin kristillisenä pitää.
3 Kristillinen kirja on sellainen, joka synnyttää myönteistä suhtautumista kristinuskoa kohtaan.
4 Kristillinen kirja on sellainen, jonka tekijällä on ollut vilpitön usko kirjallisen ilmaisunsa mahdollisuuteen kommunikoida satunnaisenkin lukijan kanssa kristinuskon merkityksestä.
5. Kristillinen kirja on sellainen, joka lisää lukijan itsetuntemusta ja mahdollistaa kristillisen elämäntulkinnan myönteisenä mahdollisuutena.
Lisääkin määritelmiä voi yrittää tiivistää, mutta yleispätevän määrittelyn antaminen varsin laajalle ja hieman hahmottomalle ilmiölle on hakuammuntaa. Jos puhuttaisiin esim. romaaneista ja yritettäisiin määritellä ”kristillistä romaania”, olisi työ helpompaa ja tuloksena esimerkiksi tällainen:
Romaani on kristillinen jos sen kuvaamien henkilöiden omaa elämäänsä koskevissa ratkaisuissa kristinuskon peruskäsitteillä (kuten usko, armo, syyllisyys, anteeksianto) on vakavasti otettava rooli eli jos heidän eettinen pohdintansa tai tekemänsä ratkaisut sivuavat tai liittyvät kristinuskon viitekehykseen.
Edellä olleen määritelmän mukaan esimerkiksi pappilaan sijoittuva ihmissuhderomaani ei automaattisesti olisi kristillinen romaani. Kuvattavien henkilöiden tulisi suhteissaan peilata edes jollain tavalla ratkaisujaan tai ajatuksiaan kristillistä arvomaailmaa vasten (mitä se sitten ikinä onkaan).
Jos halutaan vielä nyanssoidumpaa määrittelyä, on puhuttava "kristillisen kirjan" lisäksi "kristillisaiheisesta kirjasta". Ensinmainitussa kristillinen on sisällössä ja syvärakenteessa, jälkimmäisessä on kyse ulkoisista tapahtumista.
Kysymys on klassikko ja siitä keskustellaan ja kiistellään jatkuvasti. Gisbert Kranzin muutaman vuosikymmenen takainen määritelmä "kristillisestä kirjallisuudesta" kuuluu:
”Kristillinen kirjallisuus on sellaista kirjallisuutta - minkälajista se sitten onkin tai mitä teemoja se käsitteleekin - joka on syntynyt kristillisestä Jumalan, ihmisen ja maailman käsittämisestä.”
Hyvä määritelmä, mutta muitakin löytyy. Itse määrittelen ”kristillisen kirjan” seuraavasti:
Kristillinen kirja on sellainen lajityypistä ja tyylilajista riippumaton kirjallinen tuote, jonka teema tai teemat liittyvät Raamatun tapahtumiin tai tulkintoihin, kristinuskon keskeisiin käsiteisiin (kuten armo, syyllisyys, anteeksianto) tai kirkon historian vaiheisiin.
Muita määritelmiä voisivat näkökulmista riippuen olla vaikkapa seuraavat:
1 Kristillinen kirja on sellainen kirja, jonka yksi tai useampi teema tai koko sisältö liittyy kristinuskon maailmaan.
2 Kristillinen kirja on sellainen, jota lukija omista lähtökohdistaan käsin kristillisenä pitää.
3 Kristillinen kirja on sellainen, joka synnyttää myönteistä suhtautumista kristinuskoa kohtaan.
4 Kristillinen kirja on sellainen, jonka tekijällä on ollut vilpitön usko kirjallisen ilmaisunsa mahdollisuuteen kommunikoida satunnaisenkin lukijan kanssa kristinuskon merkityksestä.
5. Kristillinen kirja on sellainen, joka lisää lukijan itsetuntemusta ja mahdollistaa kristillisen elämäntulkinnan myönteisenä mahdollisuutena.
Lisääkin määritelmiä voi yrittää tiivistää, mutta yleispätevän määrittelyn antaminen varsin laajalle ja hieman hahmottomalle ilmiölle on hakuammuntaa. Jos puhuttaisiin esim. romaaneista ja yritettäisiin määritellä ”kristillistä romaania”, olisi työ helpompaa ja tuloksena esimerkiksi tällainen:
Romaani on kristillinen jos sen kuvaamien henkilöiden omaa elämäänsä koskevissa ratkaisuissa kristinuskon peruskäsitteillä (kuten usko, armo, syyllisyys, anteeksianto) on vakavasti otettava rooli eli jos heidän eettinen pohdintansa tai tekemänsä ratkaisut sivuavat tai liittyvät kristinuskon viitekehykseen.
Edellä olleen määritelmän mukaan esimerkiksi pappilaan sijoittuva ihmissuhderomaani ei automaattisesti olisi kristillinen romaani. Kuvattavien henkilöiden tulisi suhteissaan peilata edes jollain tavalla ratkaisujaan tai ajatuksiaan kristillistä arvomaailmaa vasten (mitä se sitten ikinä onkaan).
Jos halutaan vielä nyanssoidumpaa määrittelyä, on puhuttava "kristillisen kirjan" lisäksi "kristillisaiheisesta kirjasta". Ensinmainitussa kristillinen on sisällössä ja syvärakenteessa, jälkimmäisessä on kyse ulkoisista tapahtumista.
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Suvaitsevaisuuden porteilla
Väitän, että ajankohtaisempaa ja suvaitsevaisuuteen kannustavampaa kirjaa kuin Juha Sihvolan Maailmankansalaisen uskonto (Otava) ei juuri nyt ole saatavilla. Se kannattaa ostaa, lainata, pyytää lahjaksi tai muuten vaatia luettavaksi.
Professori Sihvola hahmottelee kirjassaan ensin uskonnon merkitystä ja uskonnon äidinkielen luonnetta ja siirtyy sitten pohtimaan laajasti suvaitsevaisuuden mahdollisuuksia monikulttuurisessa ja -uskontoisessa maailmassa. Hän kirjoittaa myös Lähi-idän tilanteesta, uskonnonvapaudesta ja seksuaalieettisestä keskustelusta. Sihvola suhtautuu luottavaisesti ajattelevan ihmisen uskonnon tulevaisuuteen.
Maailmankansalaisen uskonto on ehditty toisaalla (Kotimaa24-blogissani) leimata jo lähtökohdiltaan muotopuhtaan liberaaliteologiseksi. Entä sitten, se tarjoaa hyvät välineet ymmärtää uskontoa ja kristinuskoa erityisesti. – Paremmat välineet liberaaliteologia (mm. historiallis-kriittinen ja yksilön kokemusta oppien sijaan korostava lähestymistapa) antaa todellisuuden ja yhteisöjen ymmärtämiseen kuin vaikkapa biblisismi (yltiökirjaimellinen Raamatun tulkinta).
No, ei leimoilla ole väliä, jos lähtökohdat, metodit tai ismit auttavat kuvaamaan käsillä olevaa ilmiötä ja artikuloimaan sen ymmärrettävästi nykyhetkessä. Jokainen yritys saada kiinni ajassa vaikuttavista ilmiöstä perustuu johonkin lähtökohtaan, totta kai. Sihvola lähtee siitä yleisestä havainnosta, että uskonto on kieli, joka poikkeaa tieteen kielestä. Senpä vuoksi suvaitsevaisuuden perusteita ei voi rakentaa uskonnollisen kielen varaan, sillä sen pitää toimia myös ei-uskonnollisessa ympäristössä.
Ylipäättään kun uskontoa selitetään uskon kielellä ei-uskonnollisessa ympäristössä, joudutaan puhumaan riikinruotsia sydän-Savossa, siis vertauskuvallisesti: voi olla että tulee ymmärretyksi tai sitten ei – vastuu on puhujalla.
Todellisuutta koskevia yleistyksiä ei voi tehdä niin, että ilmoittaa Jumalan puhuvan vain uskoa eli uskonkieltä. Ne yleistykset ja havainnot ovat uskonnon sisäisiä, toveripuhetta siis, yhteisön rakentamista ja rajojen piirtämistä.
Uskontoa puhutaan monella eri murteella: raamatullisuudella, opillisuudella, tunnustuksellisuudella, körttiläisyydellä, hurskastelevuudella jne jne.
No, takaisin asiaan.
Sihvola kirjoittaa: ”Vakaumusten kunnioitus perustuu yksimielisyyteen siitä, että elämä on hyvää vain, jos päätökset elämän tarkoituksesta ja eettisestä perustasta tehdään vapaasti ja itsenäisesti omantunnon arvokasta mutta haurasta kykyä käyttäen. Yksimielisyyttä ei sen sijaan tarvita eikä tule vaatia siitä, miten omaatuntoa on käytettävä, tai edes siitä, mistä suunnasta omantunnon ratkaisuja tulee etsiä.”
Pohtimisen arvoinen ajatus!
Suvaitsevaisuus ei ole ihmisen myötäsyntyinen ominaisuus, vaan sitä pitää opetella. Se on koulutuksen ja kulttuurin tehtävä.
Kirjojen suositteleminen muuten on kaksiteräistä hommaa: joku voi kokea sen tyrkyttämisenä, toinen kiittää. Mutta suosittelen Sihvolaa silti.
Professori Sihvola hahmottelee kirjassaan ensin uskonnon merkitystä ja uskonnon äidinkielen luonnetta ja siirtyy sitten pohtimaan laajasti suvaitsevaisuuden mahdollisuuksia monikulttuurisessa ja -uskontoisessa maailmassa. Hän kirjoittaa myös Lähi-idän tilanteesta, uskonnonvapaudesta ja seksuaalieettisestä keskustelusta. Sihvola suhtautuu luottavaisesti ajattelevan ihmisen uskonnon tulevaisuuteen.
Maailmankansalaisen uskonto on ehditty toisaalla (Kotimaa24-blogissani) leimata jo lähtökohdiltaan muotopuhtaan liberaaliteologiseksi. Entä sitten, se tarjoaa hyvät välineet ymmärtää uskontoa ja kristinuskoa erityisesti. – Paremmat välineet liberaaliteologia (mm. historiallis-kriittinen ja yksilön kokemusta oppien sijaan korostava lähestymistapa) antaa todellisuuden ja yhteisöjen ymmärtämiseen kuin vaikkapa biblisismi (yltiökirjaimellinen Raamatun tulkinta).
No, ei leimoilla ole väliä, jos lähtökohdat, metodit tai ismit auttavat kuvaamaan käsillä olevaa ilmiötä ja artikuloimaan sen ymmärrettävästi nykyhetkessä. Jokainen yritys saada kiinni ajassa vaikuttavista ilmiöstä perustuu johonkin lähtökohtaan, totta kai. Sihvola lähtee siitä yleisestä havainnosta, että uskonto on kieli, joka poikkeaa tieteen kielestä. Senpä vuoksi suvaitsevaisuuden perusteita ei voi rakentaa uskonnollisen kielen varaan, sillä sen pitää toimia myös ei-uskonnollisessa ympäristössä.
Ylipäättään kun uskontoa selitetään uskon kielellä ei-uskonnollisessa ympäristössä, joudutaan puhumaan riikinruotsia sydän-Savossa, siis vertauskuvallisesti: voi olla että tulee ymmärretyksi tai sitten ei – vastuu on puhujalla.
Todellisuutta koskevia yleistyksiä ei voi tehdä niin, että ilmoittaa Jumalan puhuvan vain uskoa eli uskonkieltä. Ne yleistykset ja havainnot ovat uskonnon sisäisiä, toveripuhetta siis, yhteisön rakentamista ja rajojen piirtämistä.
Uskontoa puhutaan monella eri murteella: raamatullisuudella, opillisuudella, tunnustuksellisuudella, körttiläisyydellä, hurskastelevuudella jne jne.
No, takaisin asiaan.
Sihvola kirjoittaa: ”Vakaumusten kunnioitus perustuu yksimielisyyteen siitä, että elämä on hyvää vain, jos päätökset elämän tarkoituksesta ja eettisestä perustasta tehdään vapaasti ja itsenäisesti omantunnon arvokasta mutta haurasta kykyä käyttäen. Yksimielisyyttä ei sen sijaan tarvita eikä tule vaatia siitä, miten omaatuntoa on käytettävä, tai edes siitä, mistä suunnasta omantunnon ratkaisuja tulee etsiä.”
Pohtimisen arvoinen ajatus!
Suvaitsevaisuus ei ole ihmisen myötäsyntyinen ominaisuus, vaan sitä pitää opetella. Se on koulutuksen ja kulttuurin tehtävä.
Kirjojen suositteleminen muuten on kaksiteräistä hommaa: joku voi kokea sen tyrkyttämisenä, toinen kiittää. Mutta suosittelen Sihvolaa silti.
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
Combrayn pauloissa
Minulla on outo olo, kuin yllätysvoittajalla. Olen saanut luettua Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan ensimmäisen osan Swannin tie 1 eli ”Combray”.
Ymmärtääkseni kirjallisuuden ystävät voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka ovat lukeneet Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan ja niihin jotka eivät. Ne jotka eivät ole lukeneet, voidaan lisäksi jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka aikovat sen lukea, ja niihin jotka eivät suin surminkaan ryhdy moiseen.
Aion pyrkiä ensimainittuun ryhmään. Ja Combrayn jälkeen uskon myös onnistuvani. – Aikaa se ottaa, mutta ottakoon.
Ihmeellistä haahuilua koko Combray, ihmeellistä ja ihanaa. Osuvia pistoja mielen ja muistin kankaalle. Siveltimenvetoja suoraan silmistä sieluun. Combray, lapsuuden muistojen tihentymä, keksitty pikkukaupunki tajunnan takapihoilla ja korkealla vuorella.
Combray vyöryttää unen ja muistin logiikalla tapahtumia lapsuudesta ja nuoruudesta, vaikutelmia orapihlaja-aidoista, leivoksista, teen mausta ja kertomuksen alkuja ihmisistä, paikoista sekä psykologisia ja sosiologisia havaintoja yhteiskunnan rakenteesta ja ihmisten välisistä hierarkioista. On siis vaikea sanoa lyhyesti, mistä Combray kertoo. Se lienee jonkinlainen johdanto tulevalle. Se alkaa nukahtamisvaikeuksilla ja päättyy heräämiseen.
Luettuani Combrayn, tunsin pettymystä aloittaessani Swanin tie kakkosen (jossa on kaksi jaksoa Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi. Johtuneeko osin suomennoksesta (Inkeri Tuomikoski, 1977), mutta Combray (suomennos Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen, 1968) rullasi joten runollisemmin ja sumuisemmin. Tai sitten vain parinsadan sivun mittaan totuin tekstiin, hyväksyin sen olemuksen. Sekin voi hämätä, että kakkososa alkaa nimensä mukaisesti selkeällä kertomuksella herra Swannin rakkaudesta Odetteen, olkoonkin, että kertoja edelleen harrastaa pitkää lausetta ja rönsyilevää ajatusta tarkkojen havaintojen lisäksi.
Mutta ei vielä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Olen Swannin tie kakkosessa vasta sivulla 52.
Ymmärtääkseni kirjallisuuden ystävät voidaan jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka ovat lukeneet Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä –sarjan ja niihin jotka eivät. Ne jotka eivät ole lukeneet, voidaan lisäksi jakaa kahteen ryhmään: niihin jotka aikovat sen lukea, ja niihin jotka eivät suin surminkaan ryhdy moiseen.
Aion pyrkiä ensimainittuun ryhmään. Ja Combrayn jälkeen uskon myös onnistuvani. – Aikaa se ottaa, mutta ottakoon.
Ihmeellistä haahuilua koko Combray, ihmeellistä ja ihanaa. Osuvia pistoja mielen ja muistin kankaalle. Siveltimenvetoja suoraan silmistä sieluun. Combray, lapsuuden muistojen tihentymä, keksitty pikkukaupunki tajunnan takapihoilla ja korkealla vuorella.
Combray vyöryttää unen ja muistin logiikalla tapahtumia lapsuudesta ja nuoruudesta, vaikutelmia orapihlaja-aidoista, leivoksista, teen mausta ja kertomuksen alkuja ihmisistä, paikoista sekä psykologisia ja sosiologisia havaintoja yhteiskunnan rakenteesta ja ihmisten välisistä hierarkioista. On siis vaikea sanoa lyhyesti, mistä Combray kertoo. Se lienee jonkinlainen johdanto tulevalle. Se alkaa nukahtamisvaikeuksilla ja päättyy heräämiseen.
Luettuani Combrayn, tunsin pettymystä aloittaessani Swanin tie kakkosen (jossa on kaksi jaksoa Swannin rakkaus ja Paikannimet: nimi. Johtuneeko osin suomennoksesta (Inkeri Tuomikoski, 1977), mutta Combray (suomennos Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen, 1968) rullasi joten runollisemmin ja sumuisemmin. Tai sitten vain parinsadan sivun mittaan totuin tekstiin, hyväksyin sen olemuksen. Sekin voi hämätä, että kakkososa alkaa nimensä mukaisesti selkeällä kertomuksella herra Swannin rakkaudesta Odetteen, olkoonkin, että kertoja edelleen harrastaa pitkää lausetta ja rönsyilevää ajatusta tarkkojen havaintojen lisäksi.
Mutta ei vielä tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä. Olen Swannin tie kakkosessa vasta sivulla 52.
lauantai 19. maaliskuuta 2011
Ajan hammas puree
Aikaa ei voi pysäyttää, mutta sen liikettä voi seurata. Kellosta. Ja katsomalla ympärilleen. Maailmaa.
Kun täytin 50 muutama vuosi sitten, kiinnostuin ajasta. Aika veti puoleensa ja kyselytti. Kirjoitin kirjan Stop – enemmän aikaa, vähemmän kiirettä. Se ilmestyi alkuvuodesta 2008. Ehkä sain sanottua sillä hetkellä olennaisen, ainakin aikakutina hellitti.
Kirjaa tehdessäni kiinnostuin kelloista toden teolla. Olivat ne aikaisemminkin kiehtoneet, mutta nyt niihin tuntui kasautuvan symboliikkaa. Kello on paitsi käytännöllinen työkalu myös vertauskuvallinen yritys hallita aikaa.
Viime viikkoina olen lähes päivittäin selaillut kirjaa nimeltä Mini Watch Bible Volume 1 (Tectum 2008). Kirjassa on 430 sivua ja tekstiä tuskin nimeksikään. Se on syntynyt yhteistyössä "tyyli ja muotoilulehti" International Watchin (iW) kanssa. Kirja esitteelle komein kuvin kelloja, ei muuta.
Siinä niitä on sivutolkulla: Lange & Shöne, Patek Philippe, Audemars Piguet, IWC, Glashütte, Jeager le Coultre, Panerai, Vacheron Constantin ja niin edelleen. Kellojen ystävät tietävät mistä puhun, henkilöauton hintaisista aikaraudoista.
Kuvat rannekelloista kiehtovat ja tarjoavat lepoa työpäivän jälkeen. Aika. Kunpa minulla olisi sitä. Tai jos en voi saada aikaa, toisiko kello lohtua?
”Kello-Raamattu” on siis mitä viihdyttävin kirja. Samalla huomaan pohtivani, pitäisikö ostaa uusi kello, mekaaninen tietenkin. Sekin on osa viihdyttävyyttä, haaveilu.
Kun täytin 50 muutama vuosi sitten, kiinnostuin ajasta. Aika veti puoleensa ja kyselytti. Kirjoitin kirjan Stop – enemmän aikaa, vähemmän kiirettä. Se ilmestyi alkuvuodesta 2008. Ehkä sain sanottua sillä hetkellä olennaisen, ainakin aikakutina hellitti.
Kirjaa tehdessäni kiinnostuin kelloista toden teolla. Olivat ne aikaisemminkin kiehtoneet, mutta nyt niihin tuntui kasautuvan symboliikkaa. Kello on paitsi käytännöllinen työkalu myös vertauskuvallinen yritys hallita aikaa.
Viime viikkoina olen lähes päivittäin selaillut kirjaa nimeltä Mini Watch Bible Volume 1 (Tectum 2008). Kirjassa on 430 sivua ja tekstiä tuskin nimeksikään. Se on syntynyt yhteistyössä "tyyli ja muotoilulehti" International Watchin (iW) kanssa. Kirja esitteelle komein kuvin kelloja, ei muuta.
Siinä niitä on sivutolkulla: Lange & Shöne, Patek Philippe, Audemars Piguet, IWC, Glashütte, Jeager le Coultre, Panerai, Vacheron Constantin ja niin edelleen. Kellojen ystävät tietävät mistä puhun, henkilöauton hintaisista aikaraudoista.
Kuvat rannekelloista kiehtovat ja tarjoavat lepoa työpäivän jälkeen. Aika. Kunpa minulla olisi sitä. Tai jos en voi saada aikaa, toisiko kello lohtua?
”Kello-Raamattu” on siis mitä viihdyttävin kirja. Samalla huomaan pohtivani, pitäisikö ostaa uusi kello, mekaaninen tietenkin. Sekin on osa viihdyttävyyttä, haaveilu.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Sivu kerrallaan
Nyt se alkoi! Proust-projektini on lähtenyt käytiin. Kadonnutta aikaa etsimässä etenee verkkaisen määrätietoisesti sivu kerrallaan.
Sain luettua Olaf Lagercrantzin johdantoteoksen Proustia lukiessa. Yllätin itseni pari päivää sen jälkeen tarttumalla Kadonneen ajan ensimmäiseen suomenkieliseen osaan. Nyt Combray on yöpöydälläni ja luen sitä parhaan kykyni, ymmärrykseni ja vireystilani mukaan.
Ääneen luettuna se on vaimon mukaan parasta unilääkettä. Pitkiä lauseita, hapuilevaa, mutta terävää havainnointia, eksyileviä mietejuoksutuksia, koomisia ilmiöitä, psykologista ilotulitusta, muistin petollisuutta ja tarkkuutta.
Ääneen luen sitä pikku paloina vain koska Marcel Proust kirjoittaa niin hivelevän hauskasti ja kutkuttelevan olennaisesti. Lauseet ja ajatukset ovat kuin harsoja, tuulessa liikkuvia tai kuin kasteen kirkastamia hämmähäkinseittejä aamuisessa vastavalossa.
En välitä arvailla, kauanko Project Proust tulee kestämään. Pikalukuna kirjaa tuskin on tarkoitettukaan luettavaksi.
P.S. Säälittävää sanoa, mutta olen nyt sivulla 51, joten päätän raporttini vähin äänin tähän...
Sain luettua Olaf Lagercrantzin johdantoteoksen Proustia lukiessa. Yllätin itseni pari päivää sen jälkeen tarttumalla Kadonneen ajan ensimmäiseen suomenkieliseen osaan. Nyt Combray on yöpöydälläni ja luen sitä parhaan kykyni, ymmärrykseni ja vireystilani mukaan.
Ääneen luettuna se on vaimon mukaan parasta unilääkettä. Pitkiä lauseita, hapuilevaa, mutta terävää havainnointia, eksyileviä mietejuoksutuksia, koomisia ilmiöitä, psykologista ilotulitusta, muistin petollisuutta ja tarkkuutta.
Ääneen luen sitä pikku paloina vain koska Marcel Proust kirjoittaa niin hivelevän hauskasti ja kutkuttelevan olennaisesti. Lauseet ja ajatukset ovat kuin harsoja, tuulessa liikkuvia tai kuin kasteen kirkastamia hämmähäkinseittejä aamuisessa vastavalossa.
En välitä arvailla, kauanko Project Proust tulee kestämään. Pikalukuna kirjaa tuskin on tarkoitettukaan luettavaksi.
P.S. Säälittävää sanoa, mutta olen nyt sivulla 51, joten päätän raporttini vähin äänin tähän...
perjantai 25. helmikuuta 2011
Kabbala kolkuttaa
Sain käsiini belgialaisen Geert Kimpenin Kabbalisti-romaanin saatesanoin: ”Tää on jotain hirveetä roskaa”. Hirveä roska yhdistyneenä uskontoon on aina kiinnostavaa, varsinkin kun kabbala itsessään on erään tulkinnan mukaan aidosti molempia.
Kabbala on muodikas uskonto, jota ovat pitäneet esillä (mm. punainen rannenauha) viihdemaailman tähdet, kuten Madonna, Britney Spears, Demi Moore ja Mick Jagger. Mutta 1980-luvun puolivälissä Los Angelesissa entisen vakuutusmyyjä Philip Bergin perustamalla uuskabbalalla on vain vähän tekemistä alkuperäisen kabbalan eli juutalaisuuden mystisen suuntauksen kanssa.
Keskiajalla Euroopassa kehitetty kabbala on tunnettu erityisesti lukumystiikastaan. Kirjainten lukuarvoja laskemalla ja yhdistelemällä saadaan salaista tietoa. Toora eli heprealaisen Raamatun alkuosaa, viittä Mooseksen kirjaa tutkimalla kabbalistille avautuu mystisiä merkityksiä. Kabbala on esoteerinen oppi eli sen harjoittaja saa ekstraymmärrystä maailman syvärakenteesta.
Hajjim Vital (Chaim Vital) on yksi keskeisistä kabbalan kehittäjistä. Hän eli 1543-1620. Vitalin nuoruusvuosiin keskittyvä Geert Kimpenin esikoisromaani Kabbalisti avaa kiinnostavalla tavalla tätä juutalaisuuden vähemmän tunnettua sivujuonnetta. Lukijan kannalta ongelmallista vain on, että hän ei voi tietää milloin Kimpen ammentaa kabbalasta ja milloin sepittää omiaan. Varmaan kumpaakin tapahtuu, onhan kyseessä sepite, fiktio. Kirjan lopussa tosin on 50 kirjan lähdeluettelo, joten pohjatöitä Kimpen, koulutukseltaan elokuvaohjaaja, on selvästi tehnyt.
Kabbalisti (De Kabbalist 2006, suomennos 2011 Titia Schuurman, Bazar) ei kuitenkaan ole pelkää viihderoskaa, vaikka siinä elämänkatsomuksellisen viisauspohdinnan rinnalla kuljetetaan myös ”aistillista” tarinaa eli miehen ja naisen välistä rakkautta. Sekin näyttäytyy hetkellisestä kökköydestään huolimatta lopulta filosofian vertauskuvana. Keskeisessä selittävässä roolissa ovat juutalaisen taruston Shekhina ja Lilit. Shekhina on Jahven feminiini puoli, ja myös jumalallinen naisessa. Lilit puolestaan on naisen lihallisuus.
Hajjimin Vitalin tarina on matka kohti kutsumusta ja tehtävää. Kirja opettaa, että jos ihmisellä ei ole lainkaan toiveita, hän sammuu kuin luhistuva tähti. Romaanissa Hajjim on aikansa tunnetun kabbalistin Jitshak Lurijan (1534-1572) oppilaana ja kirjaa ylös tämän opetuksia (ja rakastuu tämän tyttäreen). Hajjim kokee kirjoittaneensa kirjan itse, mutta Lurija ottaa sen omiin nimiinsä. Tässä on kasvun paikka Hajjimille: onko oma nimi asiaa tärkeämpi. Muutoinkin Hajjimia koetellaan monin tavoin Kabbalistissa, sillä kyse on kasvutarinasta. Se keskittyy ajanjaksoon, jolloin luodaan pohja päähenkilön myöhemmälle suuruudelle.
Kabbalisti kertoo Paulo Coelhon ja Dan Brownin innoittamassa hengessä mehukkaan stoorin, jossa on opettavaisen tarinan selkeyttä ja vertauskuvallisuutta, mutta myös viihteen antamaa sujuvuutta. Tarinassa yliluonnollinen on luonnollista ja liitonarkkukin löytyy. Hups, taisin paljastaa mytologiaa tuntevalle lukijalle jo liikaa…
Kabbalistissa on seitsemän osaa ja 72 lukua. Ensin mainittu on (hengellisen) täydellisyyden luku, jälkimmäisellä viitataan Jumalan salattujen nimien lukumäärään.
(Teksti julkaistu ensin Lukupiiri-blogissa)
Kabbala on muodikas uskonto, jota ovat pitäneet esillä (mm. punainen rannenauha) viihdemaailman tähdet, kuten Madonna, Britney Spears, Demi Moore ja Mick Jagger. Mutta 1980-luvun puolivälissä Los Angelesissa entisen vakuutusmyyjä Philip Bergin perustamalla uuskabbalalla on vain vähän tekemistä alkuperäisen kabbalan eli juutalaisuuden mystisen suuntauksen kanssa.
Keskiajalla Euroopassa kehitetty kabbala on tunnettu erityisesti lukumystiikastaan. Kirjainten lukuarvoja laskemalla ja yhdistelemällä saadaan salaista tietoa. Toora eli heprealaisen Raamatun alkuosaa, viittä Mooseksen kirjaa tutkimalla kabbalistille avautuu mystisiä merkityksiä. Kabbala on esoteerinen oppi eli sen harjoittaja saa ekstraymmärrystä maailman syvärakenteesta.
Hajjim Vital (Chaim Vital) on yksi keskeisistä kabbalan kehittäjistä. Hän eli 1543-1620. Vitalin nuoruusvuosiin keskittyvä Geert Kimpenin esikoisromaani Kabbalisti avaa kiinnostavalla tavalla tätä juutalaisuuden vähemmän tunnettua sivujuonnetta. Lukijan kannalta ongelmallista vain on, että hän ei voi tietää milloin Kimpen ammentaa kabbalasta ja milloin sepittää omiaan. Varmaan kumpaakin tapahtuu, onhan kyseessä sepite, fiktio. Kirjan lopussa tosin on 50 kirjan lähdeluettelo, joten pohjatöitä Kimpen, koulutukseltaan elokuvaohjaaja, on selvästi tehnyt.
Kabbalisti (De Kabbalist 2006, suomennos 2011 Titia Schuurman, Bazar) ei kuitenkaan ole pelkää viihderoskaa, vaikka siinä elämänkatsomuksellisen viisauspohdinnan rinnalla kuljetetaan myös ”aistillista” tarinaa eli miehen ja naisen välistä rakkautta. Sekin näyttäytyy hetkellisestä kökköydestään huolimatta lopulta filosofian vertauskuvana. Keskeisessä selittävässä roolissa ovat juutalaisen taruston Shekhina ja Lilit. Shekhina on Jahven feminiini puoli, ja myös jumalallinen naisessa. Lilit puolestaan on naisen lihallisuus.
Hajjimin Vitalin tarina on matka kohti kutsumusta ja tehtävää. Kirja opettaa, että jos ihmisellä ei ole lainkaan toiveita, hän sammuu kuin luhistuva tähti. Romaanissa Hajjim on aikansa tunnetun kabbalistin Jitshak Lurijan (1534-1572) oppilaana ja kirjaa ylös tämän opetuksia (ja rakastuu tämän tyttäreen). Hajjim kokee kirjoittaneensa kirjan itse, mutta Lurija ottaa sen omiin nimiinsä. Tässä on kasvun paikka Hajjimille: onko oma nimi asiaa tärkeämpi. Muutoinkin Hajjimia koetellaan monin tavoin Kabbalistissa, sillä kyse on kasvutarinasta. Se keskittyy ajanjaksoon, jolloin luodaan pohja päähenkilön myöhemmälle suuruudelle.
Kabbalisti kertoo Paulo Coelhon ja Dan Brownin innoittamassa hengessä mehukkaan stoorin, jossa on opettavaisen tarinan selkeyttä ja vertauskuvallisuutta, mutta myös viihteen antamaa sujuvuutta. Tarinassa yliluonnollinen on luonnollista ja liitonarkkukin löytyy. Hups, taisin paljastaa mytologiaa tuntevalle lukijalle jo liikaa…
Kabbalistissa on seitsemän osaa ja 72 lukua. Ensin mainittu on (hengellisen) täydellisyyden luku, jälkimmäisellä viitataan Jumalan salattujen nimien lukumäärään.
(Teksti julkaistu ensin Lukupiiri-blogissa)
lauantai 19. helmikuuta 2011
Askeleen lähempänä Proustia
Haa, projekti etenee! Alan löytää rohkeutta tarttua Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan ensimmäiseen osaan (Swanin tie: Combray). Marcel Proustin järkäle ei tunnu enää niin mahdottomalta. Mielikuvissa näen itseni jo lukemassa teosta. Levollisena ja vapaana.
Yöpöydälläni kuluu nyt (jälleen!) verkkaiseen (koko homma perustuu hitaudelle, ajan maistelulle!) Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Teksti on iättömän oloista, alunperin se on kirjoitettu 1992. Juuri nyt olen kohdassa jossa Lagercrantz pohtii Proustin homoseksuaalisuutta ja sen vaikutusta teokseen.
Jälkikäteen Proustia arvosteltu siitä, että hän pysyi kaapissa ja kuiskaili. Hänen olisi pitänyt astua ulos ja huutaa julki identiteettinsä. – Voi mitä hurskastelua! Mitä yksinkertaisuutta! Lagercrantzkin toteaa: ”Mikäli Proust olisi astunut esiin homoseksuaalina ja vaatinut tunnustusta ja arvonantoa, hän ei enää olisi ollut homoseksuaalisuuden edustaja...”
En tarkoita, että 1900-luvun alun asenteet homoseksuaalisuutta kohtaa tuottivat kiinnostavampaa ihmisen identiteettiä ja olemista luotavaa kirjallisuutta kuin avoimien kaapinovien aika. Se tuotti erilaista. Tiheää ja peittävyytensä ansioista kiehtovaa. Kadonnutta aikaa etsimässä on aikansa tuote, mutta myös ajattomuuden. – Nyt puhun suulla suuremmalla, sillä olen vasta proustilaisuuden noviisi, matkalla jännittävään, kiehtovaan ja pelottavaan sanataidekudokseen.
Todistajalausuntojen mukaan se ken etsii kadonnutta aikaa löytää jotain myös omasta itsestään ja olemisen kerroksellisuudesta, muistoista, toistosta...
(Edellinen Kadonnutta aikaa etsimässä -postaukseni oli 6.2.2010. Kesti siis vuoden päivät ennen kuin pääsin edes hitusen eteenpäin Proust-projektissa. Katsotaan, mikä on seuraava askel Lagercrantzin jälkeen. Ja koska sen otan.)
Yöpöydälläni kuluu nyt (jälleen!) verkkaiseen (koko homma perustuu hitaudelle, ajan maistelulle!) Olaf Lagercrantzin Proustia lukiessa (Otava). Teksti on iättömän oloista, alunperin se on kirjoitettu 1992. Juuri nyt olen kohdassa jossa Lagercrantz pohtii Proustin homoseksuaalisuutta ja sen vaikutusta teokseen.
Jälkikäteen Proustia arvosteltu siitä, että hän pysyi kaapissa ja kuiskaili. Hänen olisi pitänyt astua ulos ja huutaa julki identiteettinsä. – Voi mitä hurskastelua! Mitä yksinkertaisuutta! Lagercrantzkin toteaa: ”Mikäli Proust olisi astunut esiin homoseksuaalina ja vaatinut tunnustusta ja arvonantoa, hän ei enää olisi ollut homoseksuaalisuuden edustaja...”
En tarkoita, että 1900-luvun alun asenteet homoseksuaalisuutta kohtaa tuottivat kiinnostavampaa ihmisen identiteettiä ja olemista luotavaa kirjallisuutta kuin avoimien kaapinovien aika. Se tuotti erilaista. Tiheää ja peittävyytensä ansioista kiehtovaa. Kadonnutta aikaa etsimässä on aikansa tuote, mutta myös ajattomuuden. – Nyt puhun suulla suuremmalla, sillä olen vasta proustilaisuuden noviisi, matkalla jännittävään, kiehtovaan ja pelottavaan sanataidekudokseen.
Todistajalausuntojen mukaan se ken etsii kadonnutta aikaa löytää jotain myös omasta itsestään ja olemisen kerroksellisuudesta, muistoista, toistosta...
(Edellinen Kadonnutta aikaa etsimässä -postaukseni oli 6.2.2010. Kesti siis vuoden päivät ennen kuin pääsin edes hitusen eteenpäin Proust-projektissa. Katsotaan, mikä on seuraava askel Lagercrantzin jälkeen. Ja koska sen otan.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)